23.5.2012

Hyvät ihmiset käänsivät selkänsä



Aamulla kiirehdin metroon silmät sikkuralla, lehti kourassa. Valmistauduin vajoamaan metron muoviselle tuolille, kaivamaan termosmukin esiin ja nauttimaan aamun kahvista ja lehdestä.

 Astuessani vaunuun ihmiset vaikuttivat jänniltä ja katselivat peremmälle vaunuun. Joku itki lohduttomasti. Kävelin peremmällä vaunuun ja tajusin itkijän olevan nuori poika. Hän seisoi metron keskivälikössä ja itki suureen ääneen. Pysähdyin hänen eteensä ja tiedustelin mikä on hätänä. Koko tilanne oli absurdi, aamuruuhkaisessa metrossa olin tuon pojan kanssa omassa ulottuvuudessani, koko muu maailma jatkoi kulkuaan. Kanssamatkaajat loivat meihin katseita, osa vaikutti jopa ärsyyntyvän häiriöstä. Poika kertoi samassa vaunussa vielä edempänä olevan polkupyöräilijän lyöneen häntä lujaa päähän. Silloin tein virhearvion, kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin hätänumeron.

Olen vuosiensaatossa soittanut kymmeniä kertoja Häkeen ja sieltä saadun palvelun laatu vaihtelee huimasti, tieto tulipalosta ei välittynyt ensimmäisellä kerralla minnekään, hypotermista mummoa hakemaan lähetettiin poliisi, ei pyytämäni ambulanssi jne. 

Häken puhelu kesti ja kesti, onneksi tilanteeseen tuli toinen, tilanteen nähnyt, matkustaja, jota pyysin soittamaan sinne oikeaan paikkaan eli metron valvomoon. Yllätykseksemme pojan osoittama lyöjä ei luikkinut metrosta karkuun vaan oli seurassamme aina sille pysäkille minne olimme tilanneet vastaanottajat.
Meitä vastassa oli liuta järjestyksenvalvojia ja kaksi paria poliiseja. Poliisit jakoivat joukon kolmeen, osa haastatteli poikaa, osa silminnäkijää ja loput tekijää.

Lausuin pojalle hyvästit ja sanoin että hän oli reipas ja toimi aivan oikein ja nappasin seuraavan metron. Minua ei järkyttänyt teko, pahoja asioita tapahtuu, valitettavasti. Tekijä ei vaikuttanut siltä, että hän olisi aivan balanssissa. Minua järkytti ne kaikki muut ihmiset, jotka eivät tehneet mitään. Minua kauhistutti tapa jolla poika tipahti erimaailmaan, muuttui näkymättömäksi vain siksi että hän itki. Hänet suljettiin täysin metrovaunun yhteisön ulkopuolelle, hän oli häiriö. Kukaan ei meidän kahden aikuisen lisäksi puuttunut tilanteeseen, tarjonnut apuaan. Miten voimme olla näin piittaamattomia? Eikö meille todellakaan kuulu, jos jotakuta kohdellaan kaltoin? Eikö kellään ole aikaa pysähtyä itkevän lapsen kohdalle ja kysyä mikä on hätänä?


Jälkeenpäin mietin, että minun olisi tullut toimia toisin. Minun olisi pitänyt vielä muutaman kerran useammin sanoa, että setä toimi väärin, että joskus vain saattaa käydä kökkömäinen tuuri, vaikkei itse tekisikään mitään sen ansaitakseen. Minun olisi tehnyt mieli halata poikaa, lohduttaa paremmin, mutta ei kai vieraita lapsia saa halata? Ja olen huono lohduttaja tutummillekin.

Kuvat Berliini 2010

Suurin onnettomuus ei pahojen ihmisten viha, vaan hyvien ihmisten vaikeneminen
 ~ Martin Luther King ~

4 kommenttia:

  1. Aivan uskomaton juttu, ihmiset on kyllä käsittämättömän julmia. Kiitos että puutuit asiaan, mikä meihin ihmisiin on mennyt??

    VastaaPoista
  2. Ehkä me ajattelemme jonkun muun hoitavan asian, emme itse tohdi kun emme ole varmoja miten pitäisi toimia. En tiedä, mutta se on surullista.

    VastaaPoista
  3. ihana sinä! hyvä tarina, laittoi miettimään.

    VastaaPoista
  4. Tuo tapahtuma sai minut muistamaan Kittyn (http://en.wikipedia.org/wiki/Murder_of_Kitty_Genovese)kun tapahtumalla on paljon yleisöä, niin kukaan ei toimi, koska muutkaan eivät toimi.

    VastaaPoista