14.6.2012

Kirje numero 2

Hei äiti

Pääsin vasta tänään lukemaan kirjeesi, koska koko viikon on ollut koko ajan ihan kamala kiire. Ihana kuulla, että todellisuuteen kuuluu hyvää. Tulin todella iloiseksi lukiessani, joten ajattelin kirjoittaa sinulle takaisin. Jostain syystä Blogger ei ole halukas yhteistyöhän enkä saa lisättyä ollenkaan kuvia. Sä olet kuitenkin nyt niin innostunut ruotsin kielestä, että lisäsin tähän muutaman iki-ihanan Kentin biisin. 


Viime viikon leirin jälkeen arki tuntuu kovin kaukaiselta. Suoraan sanottuna mulla on ihan kamala protukrapula, kaipaan mahautumista, leikkejä, jopa sitä pirun pahanmakuista vettä ja erityisesti niitä ihmisiä. Niin kuin jo olen puhelimessa sulle kertonut, leiriläiset olivat valloittavia. Tykkäsivät leikkiä ja innostuivat helposti, mikä apparin näkökulmasta oli oikein mukavaa. Toivon todella, että me tavataan samalla porukalla vielä uudestaan. Vielä kun meidän tiimimme oli paras mahdollinen, me vain oltiin ja ollaan niin tiimi. Ensimmäisistä miiteistä lähtien ollaan yhdessä kiitelty rekrytoijia, jotka saivat kasattua meille niin hirveän hienon porukan. Ollaan kaikki todella erilaisia, mutta juuri se taisi olla vahvuutemme. Kaikilla oli oma roolinsa leirin vetäjäporukassa eikä kukaan hyppinyt toisten varpaille. Mulle jäi todella hyvä fiilis ja samaa toistelivat kaikki viimeisen illan palaverissa.

Mulle tuli todella aikuinen olo, kun leiriläiset veikkasivat mun iäksi 19. Vaikutanko mä oikeasti niin vanhalta? Ihan kummallista, että vuosi sitten tähän aikaan olin itse protulla mukamas aikuistumassa. Miten siitä onkaan niin kauan?  Oli ihan mieletöntä olla apparina. Yhdessä koulutuksessa eräs apparikonkari kertoi, että koki oppineensa enemmän sillä leirillä jolla oli eka kertaa apparina kuin omalla protullaan. Vaikken väitettä välttämättä itse allekirjoittaisikaan, ymmärrän, mitä hän tarkoitti. Äiti, musta tulee vielä jonain päivänä fiksu ja aikuinen. Ei vielä, mutta musta tuntuu, että mä olen tavannut jonkinlaisen esiasteen siitä ihmisestä.


Oli surkeata lähteä leiripaikalta. Loppujuhla oli liian nopeasti ohi, en ehtinyt ottaa toista palaa kakkua enkä kidnapata yhtäkään leiriläistä kotiini. Tiukkoja haleja ja vuodatettuja kyyneleitä, ja niin istuimme autoon. Tampereelle matkannut auto oli täyteen pakattu. Takapenkki nukkui minun ja kuskin käydessä vielä kerran läpi leiriläisiä ja viikon kohokohtia. Länsi-Suomi oli kovin kaunista aluetta, rintaa pakotti ja hymyilytti samaan aikaan. Taivaalla oli dinosauruksenmuotoisia pilviä.

Tampere-Jyväskylä -matkan aikana ehdin jyväskyläläisen apparin kanssa analysoida viikkoa vielä viimeisen kerran. Juna-asemalla halattujen hyvästien jälkeen taapersin mammalle ja join varmaan litran hyvänmakuista mautonta vettä (se sulta peritty sisäinen kameli ei yhtään tykännyt siitä, että joutui viikon juomaan sokerimehuja koska vesi maistui ällöttävästi raudalta). Tunsin oloni kamalan yksinäiseksi kun ympärillä ei ollut enää reilua kahtakymmentä ihmistä hälisemässä.

Se yksinäisyyden tunne on sittemmin lieventynyt. Työt ovat alkaneet ja olen joutunut oppimaan paljon uutta. Nykyään osaan vastata puhelimeen koko nimelläni eikä se edes jännitä niin paljoa, osaan varata aikoja, kertoa kuulokojeista, kirjoittaa kuitteja, käyttää kortinlukijaa, ja korjata silppurin. Tiedän, miltä meluvamman saaneen henkilön audiogrammi näyttää, ja mitä eroa on digitaalisella ja lineaarisella kuulokojeella. Voin sitten leikkiä tosi älykästä ja yrittää tulkita puheaudiogrammeja kun huomenna nähdään. Kaiken fiksun lisäksi olen myös kävellyt ympäri aurinkoista Jyväskylän keskustaa, syönyt taivaallista katkarapukeittoa ja lihottanut puhelinlaskuani puhumalla kilometripuheluja.

Tänään on ollut aika maaginen päivä. Tieto siitä, että tulen opiskelemaan seuraavat kolme vuotta parhaassa mahdollisessa paikassa, aiheutti aamutuimaan ilahtunutta hysteriaa ja hihkumista (mamma säikähti kun kiljaisin). Ollaankin vatvottu asiaa jo puhelimessa, mutta mä vaan olen tyytyväinen. Sellainen fiilis, että näin tämän kuuluikin mennä. Mulla on levollinen olo.

Nähdään huomenna,

pienempikuinkolmosella Miina


Sjung en sång utan ord om ljusa nätter
Sjung för mig igen, du lät som snöfall
Jag håller andan med dig, för jag vet hur du känner
Sjung om de gånger vi delade ett liv med en blick


1 kommentti: