25.8.2012

Highland Burgundy Red


Valitettavan heikkolaatuisia kuvia, mutta en malttanut silti olla esittelemättä Ylämaan Burgundyn Punaista. Laji ei todellakaan ole hurjan satoisa, mutta onko sillä edes niin väliä, kun lopputulos on näin upea? Kuvissa potut ovat kuorimattomia, mutta loistivat silti upean punaisina, sääli etten saanut sitä ikuistettua. Näistä tuli mainioita lohkoperunoita öljyn ja suolan kanssa.

Kuoren ja mallon välissä on ohut valkoinen kerros. Mukulat ovat soikeita tai pitkän soikeita.

Suosittelen liittymään Gobbas Gårdin perunameililistalle, niin saatte heti tiedon kun lajikkeet tulevat keväällä myyntiin.

19.8.2012

Kasvattamisesta

 Aikuiseksi kasvaminen on työlästä. Tai ehkä en tarkoita aikuiseksi kasvamista, ehkä tarkoitan mukavaksi, reiluksi ja oikeudenmukaiseksi kasvamista tai siihen kasvattamista. Tällä kertaa en aprikoi näitä asioita Miinan suhteen vaan itseni.

Kun olo on kurja ja mieliala ankea, niin mikä ihme siinä on, että se pitää jakaa muillekin, sille tärkeimmällekin. On pakko hivenen jurpsuttaa, sanoa jyrkemmin kuin olisi tarve, ehkä pyöräytellä silmiään ajatuksissaan. Miksi tuntuu olevan niin ylivoimaisen vaikeaa koettaa päästä sen oman olonsa yli ja kohdella toista tavalla, jonka tämän käytös ansaitsisi.

 Miksi sisälläni asuu se draamakuningatar, natkuttava ämmä ja monet muut haasteelliset persoonat, miksen vain voisi koettaa olla mukava ja lempeä?

Onneksi minulla on kasvattajana ymmärtäväinen lapsi, joka piti jämäkän, mutta lempeän puhuttelun.



Liian helposti meinaan sanoa Miinalle toisin kuin muille, sillä hänhän on lapsi ja minä aikuinen. Aikuisena minulla on mukamas auktoriteetti ja viisaus ja lapsena hänellä on vain mahdollisuus olla vastaanottavana osapuolena oikuttelulleni (toivottavasti se ei ihan noin mene oikeasti).

Lähimpiä ja lapsia kohtaan käyttäydytään usein eri tavalla kuin vierasta, arvostettua aikuista kohtaan. Emme me tiuskaisisi ihan yhtä huolettomasti, puhuisi päälle, jättäisi huomioimatta mikäli kyseessä olisi tärkeä aikuinen. Taidamme ottaa läheisemme liian itsestään selvinä, liian varmoina emmekä pelkää loukata tai sivuuttaa heitä samaan tapaan kuin vieraita.

Lasta pitää liian itsestään selvänä, rakkautta ja kiintymystä palkkiona siitä että tuli joskus saatettua lapsi alulle, kannettua sitä alle vuosi, puserrettua se maailmaan ja sen jälkeen aiheutettu hänelle paljon turhaumia. Sitä sanoo itselleen, että toki meidän välimme ovat hyvät, toki lapseni pitää minusta, totta kai hän haluaa hengata vanhan äitinsä kanssa silloinkin kun muut nuoret viettävät villejä nuoruusvuosiaan.

Minulla on vain hivenen aikaa oppia uusi lähestymistapa ja ottaa opittu käyttöön sillä aika kuluu sukkelaan. Lapsen ystävät muuttavat jo omilleen, elävät omaa elämäänsä, erillään vanhemmistaan ja pian on lapseni vuoro. Kun lapseni lähtee kotoaan, niin hän ehkä mieluummin pitäisi yhteyttä mukavaan äitiin, kuin siihen silmien muljauttelijaan.

Pidän tiiviisti yhteyttä vanhempiini ja koen siksi olevani poikkeus tuttavapiirissäni. Toki tuttavani pitävät vanhemmistaan, heillä on ihan mukavat vanhemmat, joille kyllä soitellaan kerran - pari kuussa ja nähdään kun kiireiseen aikatauluun sopii, siis ellei lapsenvahdille ole tarvetta. Mutta minä haluan jotain muuta, jotain enemmän. En halua, että haalenen tärkeästä henkilöstä aivan taka-alalle, haluan välillä olla tiiviisti mukana, kuulla mitä lapseni elämään kuuluu, mitä kaikkea hänelle on tapahtunut ihan tavallisessa arjessa.

Mikäli aion olla mukana lapseni elämässä tämän aikuistuttua, on minun tarkastettava käyttäytymistäni ja toimintatapojani sellaisiksi, että voimme kohdata toisemme tasa-arvoisina.



Minun ei varmaankaan kannata nyt koettaa saada ajatustani selkeämmäksi, sillä se tahtoo nyt mennä aina vain enemmän myttyyn. Kaivan jostain lisää särkylääkettä kipuun, joka pelottavasti muutti korvaan ja koetan nukkua kuumeen pois. Aamulla koetan olla mukavampi ihminen.

17.8.2012

Hiirenloukku


Lontoon lomailumme ovat keskittyneet valitettavan paljon shoppailun, haahuilun ja ruoan kolminaisuuteen. Talvella siellä taas lomaillessamme, päätimme viimeinkin sivistää itseämme hivenen. Lukuisat Agatha Cristien teosten filmatisoinnit ja itselläni hyllymetrin verran luettuja romaaneja vakuuttivat minut siitä, että olisi aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen, teatteriin. Lontoon musikaalit sivuilta ostetut liput kourassamme suuntasimme uudenlaiseen vierailuun.

Lienee turha sanoa, että teatteri oli huikasevan upea rakennus ja näytelmä hyvä. Suunnittelimme jo innoissamme uusia teatterikokemuksia maailmalla.



 Lomat kuitenkin täyttyvät kaikenlaisista riennoista emmekä kerinneet enää muihin näytöksiin. Kuukaudet vierivät ja saapui kesä ja kesäteatterit. Isäni aktivoimana kävimme Laukaassa katsomassa ensimmäisen kesäteatteriesityksen vuosiin ja siitä se taas lähti liikkeelle.

Kesän jälkeiseen edullisten teatteriesitysten tyhjiöön ilmaantui Teatteri Ihme omalla versiollaa Hiirenloukusta ja mehän varasimme paikkamme katsomosta.

Lähdimme teatteriin avoimin mielin, tietoisina siitä, ettei esitys olisi sama kuin Lontoossa, mutta muutama seikka jäi pahasti hampaan koloon. Miksi näytelmässä oli pakko viljellä voimasanoja, sitä iänikuista vittuakin, joka ei oikein tuntunut istuvan näyttelijöiden suuhun. Ja miksi mainioon näytelmään piti väen väkisin kaivaa huumoria jota ei Lontoon versiossa tai Christien kirjoista tahi filmatisoinneista löydy.


Vaikka jotkin asiat esityksessä kummastuttivat niin kyllä teatteri keskellä viikkoa katkaisi mukavasti arjen.

11.8.2012

maailma on vaarojen karikko


 Lapsenkasvatuksessa on monta haasteellista kohtaa, joissa voi astua harhaan huomaamattaan. Ja sitten on niitä kohtia joissa onnistuessa saattaa saada aikaan jotain upeaa ja pelottavaa.

Raahasin tarhaikäisen lapseni Prideen, marssimme joukon mukana, ilmapalloja käsissämme. Heilutimme plakaatteja eduskuntatalon edessä adoptointikysymysten tiimoilta. Koetin tolkuttaa jotain solidaarisuudesta, siitä ettei hyvät ihmiset saisi kääntää selkäänsä, siitä että voi koettaa toimia äänenä ihmisille joilta on viety ääni.

Niin minä kerroin, niin minä kasvatin. Pidän enemmän puiden halailusta, kepeästä ihmisoikeustyöstä joka ei tuo asioita liian lähelle, joka ei tule uniin. Kohoan barrikadeille vain lähimpien ystävieni kanssa, puheissani. Siitä huolimatta yritin parhaani, sillä halusin tiedostavan lapsen, joka näkee maailmasta useammat kasvot.


 Lapsi kasvoi ja varttui, hän alkoi imeä tietoa muualtakin kuin minulta tai muilta lähimmiltään. Huomaamatta kylvetyt siemenet alkoivat itää ja hän päätyi toiseen ratkaisuun, hän päätti toimia. Ensin oli Prometheus-leiri, joka herätti ajatuksia lisää, sen luontevana jatkona oli Amnesty.

Olen ylpeä tyttärestäni, mutta samalla huolissani siitä mihin kaikkeen hän vielä ryhtyy. Toki haluan maailmanrauhaa ja iloista mieltä kaikille, mutta pelkään maailmaa, sen pahuutta. Haluan suojata rakkaimpani julmuuksilta, sulkea heidän silmänsä epäoikeudenmukaisuudelta, koska tosiasioiden tunnustaminen vaatisi tekoja, riskinottoa, mielensä avaamista pahuudelle.

Miten tässä näin kävi ja näin nopeaan? Missä vaiheessa uhmani ja kapinani suli ja minusta tuli pelokas? Missä vaiheessa sanoin itselleni, ettei meidän tarvitse, ettei juuri minun tyttäreni tarvitse asettua vaaralle alttiiksi, se on jonkun muun tehtävä, jonkun muun vastuulla, se ei kosketa meitä, ei oikeasti, me olemme siihen kaikkeen ulkopuolisia. Havainto ja sen tarkastelu, se on kuin hieroisi kasvojaan karkeaan merisuolaan, se kirvelee syvältä. Kuvittelen vain olevani hyvä ihminen, mutta olen vain lammas joka erehtyi joskus pitämään villaansa leijonanharjana.


Mietin olisiko minun pitänyt kertoa asioista tarkemmin. Olisiko minun pitänyt kertoa miltä se tuntui kun täysin tuntematon koetti satuttaa, vain sen takia mitä olin, missä olin. Hän ei edes tiennyt minusta mitään, hän ei ollut koskaan aiemmin edes nähnyt minua. Hän ei edes halunnut satuttaa minua, vaan kaikkea edustamaani.

Olisiko minun pitänyt kuvata miltä repeävä huuli tuntuu hampaiden ja vieraan rystysten välissä, miten hämmentävältä oma veri maistuu valuessaan riekaleisesta labium inferiuksesta.

Ei ole sanottua että lapseni kohtaisi itseensä kohdistuvaa väkivaltaa ajatusmaailmansa takia, ei ole varmaa että hän osallistuisi tapahtumiin joissa on riskejä. Voi olla, että hän on turvassa. Voihan olla, että kananmunahyökkäys on pahinta mitä hän joutuu kohtaamaan.

Tämä on sitä äitiyttä, ylpeyteen sekoittuvaa pelkoa. Olen ylpeä siitä, ettei lapseni tunne vetoa tähän lammaslaumaan, jossa laidunnan, mutta pelkään susia. Koetan tuudittautua turvallisuudentunteeseen, hokea, ettei meille, ettei minun lapselleni voi tapahtua mitään pahaa.

Toisaalta jos me kaikki pelkäisimme, luopuisimme taistelusta vääryyttä vastaan, mitä siitäkään tulisi? 
Maailma tarvitsee toimijoita, niitä jotka eivät aseta omaa mukavuuttaan epäkohtien korjaamisen edelle. Meidän ei tule unohtaa niitä jotka menetämme taistelussa paremman tulevaisuuden puolesta. Meidän on vähintään muistettava heidät ja heidän tekonsa.


Iltaisin keskustelemme. Kerron kepeistä päivän tapahtumista, työstä ja arjesta. Lapsi kertoo amerikanhöttösarjoista ja Syyrian ihmisoikeustilanteesta, samaan syssyyn. Hänen elämäänsä on kiiltokuvamaailma ja sen kääntöpuoli ja koen itseni rajoittuneeksi, kapea-alaiseksi.


Sormeilen huovuttunutta villaa ja mietin voisiko sittenkin tämän laiskanpulskean lampaan villoissa elää leijona, voisinko, tohtisinko, uskaltaisinko toimia oikeudenmukaisuuden puolesta, astuisinko ulos mukavuusalueeltani ja kohtaisin maailman ilman vaaleanpunervia laseja.



Mä tiedän äidil´ on minusta huoli
mutta kurjaa on jos ulkopuoliseksi jää

ja äidin silmät on sumeat jo

hän sanoo maailma on vaarojen karikko



hän on kohta jo kuusitoista ja hän
tietää ettei taiat auta


~ Maija Vilkkumaa  ~

"hän on kohta jo kuusitoista ja hän
tietää ettei taiat auta"