11.8.2012

maailma on vaarojen karikko


 Lapsenkasvatuksessa on monta haasteellista kohtaa, joissa voi astua harhaan huomaamattaan. Ja sitten on niitä kohtia joissa onnistuessa saattaa saada aikaan jotain upeaa ja pelottavaa.

Raahasin tarhaikäisen lapseni Prideen, marssimme joukon mukana, ilmapalloja käsissämme. Heilutimme plakaatteja eduskuntatalon edessä adoptointikysymysten tiimoilta. Koetin tolkuttaa jotain solidaarisuudesta, siitä ettei hyvät ihmiset saisi kääntää selkäänsä, siitä että voi koettaa toimia äänenä ihmisille joilta on viety ääni.

Niin minä kerroin, niin minä kasvatin. Pidän enemmän puiden halailusta, kepeästä ihmisoikeustyöstä joka ei tuo asioita liian lähelle, joka ei tule uniin. Kohoan barrikadeille vain lähimpien ystävieni kanssa, puheissani. Siitä huolimatta yritin parhaani, sillä halusin tiedostavan lapsen, joka näkee maailmasta useammat kasvot.


 Lapsi kasvoi ja varttui, hän alkoi imeä tietoa muualtakin kuin minulta tai muilta lähimmiltään. Huomaamatta kylvetyt siemenet alkoivat itää ja hän päätyi toiseen ratkaisuun, hän päätti toimia. Ensin oli Prometheus-leiri, joka herätti ajatuksia lisää, sen luontevana jatkona oli Amnesty.

Olen ylpeä tyttärestäni, mutta samalla huolissani siitä mihin kaikkeen hän vielä ryhtyy. Toki haluan maailmanrauhaa ja iloista mieltä kaikille, mutta pelkään maailmaa, sen pahuutta. Haluan suojata rakkaimpani julmuuksilta, sulkea heidän silmänsä epäoikeudenmukaisuudelta, koska tosiasioiden tunnustaminen vaatisi tekoja, riskinottoa, mielensä avaamista pahuudelle.

Miten tässä näin kävi ja näin nopeaan? Missä vaiheessa uhmani ja kapinani suli ja minusta tuli pelokas? Missä vaiheessa sanoin itselleni, ettei meidän tarvitse, ettei juuri minun tyttäreni tarvitse asettua vaaralle alttiiksi, se on jonkun muun tehtävä, jonkun muun vastuulla, se ei kosketa meitä, ei oikeasti, me olemme siihen kaikkeen ulkopuolisia. Havainto ja sen tarkastelu, se on kuin hieroisi kasvojaan karkeaan merisuolaan, se kirvelee syvältä. Kuvittelen vain olevani hyvä ihminen, mutta olen vain lammas joka erehtyi joskus pitämään villaansa leijonanharjana.


Mietin olisiko minun pitänyt kertoa asioista tarkemmin. Olisiko minun pitänyt kertoa miltä se tuntui kun täysin tuntematon koetti satuttaa, vain sen takia mitä olin, missä olin. Hän ei edes tiennyt minusta mitään, hän ei ollut koskaan aiemmin edes nähnyt minua. Hän ei edes halunnut satuttaa minua, vaan kaikkea edustamaani.

Olisiko minun pitänyt kuvata miltä repeävä huuli tuntuu hampaiden ja vieraan rystysten välissä, miten hämmentävältä oma veri maistuu valuessaan riekaleisesta labium inferiuksesta.

Ei ole sanottua että lapseni kohtaisi itseensä kohdistuvaa väkivaltaa ajatusmaailmansa takia, ei ole varmaa että hän osallistuisi tapahtumiin joissa on riskejä. Voi olla, että hän on turvassa. Voihan olla, että kananmunahyökkäys on pahinta mitä hän joutuu kohtaamaan.

Tämä on sitä äitiyttä, ylpeyteen sekoittuvaa pelkoa. Olen ylpeä siitä, ettei lapseni tunne vetoa tähän lammaslaumaan, jossa laidunnan, mutta pelkään susia. Koetan tuudittautua turvallisuudentunteeseen, hokea, ettei meille, ettei minun lapselleni voi tapahtua mitään pahaa.

Toisaalta jos me kaikki pelkäisimme, luopuisimme taistelusta vääryyttä vastaan, mitä siitäkään tulisi? 
Maailma tarvitsee toimijoita, niitä jotka eivät aseta omaa mukavuuttaan epäkohtien korjaamisen edelle. Meidän ei tule unohtaa niitä jotka menetämme taistelussa paremman tulevaisuuden puolesta. Meidän on vähintään muistettava heidät ja heidän tekonsa.


Iltaisin keskustelemme. Kerron kepeistä päivän tapahtumista, työstä ja arjesta. Lapsi kertoo amerikanhöttösarjoista ja Syyrian ihmisoikeustilanteesta, samaan syssyyn. Hänen elämäänsä on kiiltokuvamaailma ja sen kääntöpuoli ja koen itseni rajoittuneeksi, kapea-alaiseksi.


Sormeilen huovuttunutta villaa ja mietin voisiko sittenkin tämän laiskanpulskean lampaan villoissa elää leijona, voisinko, tohtisinko, uskaltaisinko toimia oikeudenmukaisuuden puolesta, astuisinko ulos mukavuusalueeltani ja kohtaisin maailman ilman vaaleanpunervia laseja.



Mä tiedän äidil´ on minusta huoli
mutta kurjaa on jos ulkopuoliseksi jää

ja äidin silmät on sumeat jo

hän sanoo maailma on vaarojen karikko



hän on kohta jo kuusitoista ja hän
tietää ettei taiat auta


~ Maija Vilkkumaa  ~

"hän on kohta jo kuusitoista ja hän
tietää ettei taiat auta"


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti