1.2.2013

Oikeudenkäynti


Miinan kokeen jälkeen tapasimme kaupungilla ja koska aikaa oli kiertelimme kaupoissa. Rekeittäin vaatteita, toinen toistaan kauniimpia, talven alet ja kevään uutuudet, mutta en huomioinut niitä. Kiersimme kauppoja, Aleksin kauppoja. Täällä, tai oikeamminkin tuolla ulkona se tapahtui, se kaikki jonka vuoksi menisimme ensimmäistä kertaa oikeuteen.

Tapahtumapäivä oli aurinkoinen, mieli kihelmöi jännityksestä. Me olimme panostaneet juhlaan, olimme laittautuneet karnevaaleihin sopiviin asusteisiin, liimanneet irtoripsiä, maalanneet sateenkaarikuviot kasvoihimme, me olimme valmiit pitkään kesäpäivään. Jakaannuimme omiin seurueisiimme ja otimme paikkamme marssijonosta.  

Muutamien kortteleiden päästä kohtasimme vastaajat.

Puistojuhlassa tytöt tulivat kertomaan kohtaamisestaan. Juhlimme juhlat loppuun ja illalla, kaikkien tyttöjen saavuttua meille kirjasimme tapahtumat ylös. Jokainen tyttö sai kynän ja paperia ja kirjoitti tapahtumasta sen mitä itse näki ja koki. Aamulla marssimme Pasilan poliisiasemalle.



Yöllä ennen poliisilaitokselle menoa mietin miten tulisi toimia, joukko vastuulleni uskottuja tyttöjä kohtasi Aleksilla, laillisessa kulkueessa jotain ikävää. Olisin voinut sanoa, että se oli pikkujuttu, semmoista vaan sattuu. Onhan se tavallaan arvattavissa, että tuommoisessa kulkueessa tavallaan asettuu maalitauluksi, ärsyttää ihmisiä vain siksi, että on osa marssivaa, iloitsevaa massaa.

Ja oikeassa maailmassa, siellä on suurempiakin huolia, epäkohtia ja vääryyksiä. Jo aivan rajan takana suhtaudutaan näihin kulkueisiin tylymmin, satuttavammin. Tämä meidän pieni episodimme ei ole paljon mitään. Ja kaikki se vaiva, raahautua nyt poliisilaitokselle kun voisi viettää lokoisan aamun.

Iskua ei suunnattu juuri tyttöjä kohtaan.  Tytöt oli houkuteltu mukaan hyviin pirskeisiin, joissa oli ihmisoikeussanomaa. Tytöt olivat kiinnostuneet enemmän toistensa tapaamisesta kuin homoista. En edes tietävätkö kaikki tytöt tuntevansa HLBT (eli englanniksi LGBT, lyhennettä käytetään homo, lesbo, bi ja transihmisistä) ihmisiä. Satunnaisiksi kohteiksi valitut nuoret, joille ei käynyt pahastipahasti.

Mietin asiaa yöllä yksin, kuuntelin ystävän hengitystä ja vastustin kiusausta herättää hänet ja kysyä hänen mielipidettään. Ei asian päättäminen voinut olla hankalaa. Sinä yönä  miettiessäni muistin vuosia aiemmin näkemäni näytelmän High heels societyn ja yhden Sofin sanoittamista lauluista. Laulussa tytölle on käynyt pahasti ja tyttö syyttää itseään. Mietin miten ajatukset meitä vievät, jos tytöille olisi käynyt hyvin pahasti olisi toimenpiteet olleet selkeät, mutta nyt kun mitään niin pahaa ei käynyt, niin epäröin. Aivan kuin jossain määrin hyväksyisin sen, että jollakulla on oikeus yrittää häpäistä, nolata ja satuttaa tyttöjä. Se etteivät tytöt ottaneet tapahtumasta itseensä johtui tyttöjen itsetunnosta, mutta jos antaisin asian olla, enkö viestittäisi heille, ettei heidän koskemattomuutensa ole tärkeä, puolustettava asia.


Sinä yönä mulla oli väärät kengät
ja väärä hame
sinä yönä mulla oli väärä ilme
ja väärä hame
siksi se tapahtui, siksi se tapahtui
siksi se tapahtui mulle

Sinä yönä mulla ei ollut yhtään taksirahaa
ja sinä yönä mä olin hyvässä humalassa
siksi se tapahtui, siksi se tapahtui 

~ Sofi Oksanen ~

 Jos olisin antanut asian olla, olisinko sanonut tytöille, ettei asia ole niin tärkeä (kirjoitin vahingossa monta kertaa törkeä), ettei heidän koskemattomuutensa ole tärkeä.  Että he tavallaan itse kerjäsivät sitä ja saivat vain sen minkä ansaitsivat. Jos antaisin asian olla, niin enkö sulkisi silmäni ei-toivotunkäytöksen iduilta, iduilta jotka voivat kasvaa, mikäli toimintaa ei tuomita. Mikäli ensin hyväksyy kananmunasateen, niin miten sitten jos kuuroon tulee mukaan kiviä? Missä menee puuttumisen raja?

Aamulla laitoin tytöt soittamaan kotiinsa ja pyytämään luvan rikosilmoituksen tekoon. Matkasimme yhdessä Pasilaan ja saimme hälisevälle joukollemme käyttöön oman aulatilan. Kun poliiseilla oli meille aikaa, teimme yksi toisensa jälkeen rikosilmoituksen.


Alkuun olin tekijöille vihainen, välillä suorastaan kihisin kiukusta; minun lapseni oli tulilinjalla, meidän hyväntahtoista marssiamme häiriköitiin. Tuntemattomalle, kasvottomalle on niin helppo olla äkeä. Aivan kuten heidän oli varmasti helppo valita kohteekseen joukko vieraita, kasvottomia ihmisiä, jotka sattuivat herättämään tunteita.

Oikeussalin aulassa näin tekijät, kumman tarkasti muistin miehen kasvonpiirteet.  Vastaajat marssivat kahvioon ja me valtasimme muutaman sohvan itsellemme. Kun jäimme Miinan kanssa kaksin sohvalle, en malttanut mieltäni, vaan lähdin myös kahvioon.

Esittäydyin tekijöille ja jäin juttelemaan tuokioksi. Se oli niitä hetkiä kun ei oikein tiedä miten pitäisi olla ja jännitys tekee tilanteesta vieläkin haastavamman käsitellä. Jälkeenpäin mietin miksi menin keskustelemaan heidän kanssaan, mistä ajatus keskustelemisesta tuli. Kuten arvata saattaa keskustellessa tuli ilmi, etteivät he ole kasvottomia monstereita, pahoja ihmisiä vaan itse asiassa ihan tavallisia, mukavia ja kohteliaita ihmisiä.

Kerroin heille miksi päädyin tekemään ilmoituksen tyttöjen kanssa ja myös sen ettemme tunne muita asianomistajia. Sanoin, että meidän ilmoitustamme koskevat asiat olisin kaikista mieluiten kuitannut, sillä että he olisivat pahoitelleet tekoaan ja aiheuttamaansa mielipahaa tytöille, mutta koska emme tunteneet tekijää ja poliisi korjasi hänet talteen, ei siihen ollut mahdollisuutta.  Kerroin myös, etten halua tyttöjen kasvavan ajatusmaailmaan, jossa kuka vain voi kohdistaa heihin minkä vain teon, ilman että sitä paheksutaan. Tai noin ainakin koetin puhua, vaikka havaitsinkin siinä tilanteessa taas olevani sosiaalisesti kömpelö ja urpo.


Palattuani tyttöjen luo kerroin pääpiirteittäin mistä olimme puhuneet ja miten tekijät olivat reagoineet keskusteluun. Se muutti jotain, tai siltä minusta tuntuu.

Oikeussalissa ei ollut lainkaan sellaista kuin elokuvassa Blondin kosto, Sali oli pieni ja pohjoismaiseen tapaan pelkistetty. Tuoleja ei ollut yhtään liikaa. Tuomarilla ei ollut peruukkia ja asianajaja oli pukeutunut paljon siveellisemmin kuin amerikkalaisissa hömppäsarjoissa.

Vastaaja miehen kuvatessa tekoa värikkäin sanankääntein saivat tytöt miltei pidätettyä hörähdyksensä ja itsekin jouduin puremaan alahuultani. Tytön ystävättären todistaessa hän katsoi miestä suoraan silmiin ja molemmilla  suupielet nykivät jossain vaiheessa hymyyn.

En nyt tarkoita, etteikö isku olisi ollut ikävä ja tuomittava. Ajatusmaailmamme varmasti poikkeavat joiltain osin hyvinkin radikaalisti toisistaan, mutta emme me täysin erimaata ole. Tyttöjen osalta hyvitykseksi riitti se, että todettiin heidän kohdanneen ei-kivaa käytöstä ja se käytös tuomittiin. Samanlaisia tilanteita tytöt ovat kohdanneet hiekkalaatikollakin; joku toimii epäreilusti, sitten lyödään kättä päälle ja jatketaan leikkejä yhdessä. Kaunan kantaminen tuskin tuo mitään hyvää kellekään.


Meidät häädettiin salista ulos siksi aikaa kun tuomari mietti tuomiota ja kokoonnuimme taas sohville, tällä kertaa me kaikki asianomistajat yhdessä. Nauroimme, pilailimme ja olimme äänekkäitä. Olimme hälisevä joukko, jolla ei ollut mitään hävittävää. Toisaalla kaksi syytettyä istuivat hiljaisenoloisina, ulkopuolisina.

Oikeudenkäynnin jälkeen, kun tuomiot oli julistettu vaihdoin vielä muutaman sanan tekijöiden kanssa, kiitin heitä asiallisesta käytöksestä oikeudenkäynnistä ja kerroin jännittäneeni sitä edellisen yön. 

Joku aprikoi miten kellekään saattaa tulla mitään iskun kaltaista mieleen, joku sanoi että se on idiotismia, että siitä jää kiinni, että niin tekee vain jotkut muut. Mitä siinä voi muuta kuin katsoa Jokua silmiin ja sanoa, että minä voisin, toisissa oloissa tehdä niin, saada päähänpiston, hankkia välineet, toteuttaa idean, havaita koko jutun karkaavan käsistä ja sitten pahentaa omaa tilannettani. Jälkeenpäin toki tajuaisin, ettei se ollut fiksua, että joku voisi ottaa asian eritavoin kuin tarkoitin, pahemmin.


"Ei paha ole kenkään ihminen, 
vaan toinen on heikompi toista. 
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, 
vaikk' ei aina esille loista.”
~ Eino Leino, Hymyilevä Apollo ~ 


 Oikeudenkäynnissä käsiteltiin fyysistä kipua, pilalle menneitä vaatteita ja poliittisten toimintavapauksien loukkaamista, siellä ei tullut esiin mielipaha, suuttumus tai muutkaan esille nousseet tunteet, siellä keskityttiin kouriintuntuviin asioihin. Mikäli on syytä epäillä viharikosta jota käytetään tuomiossa koventamisperusteena, niin eikö sille vihalle kannattaisi tehdä jotain? Sakkolappu ja korvausvaatimukset toki kirpaisevat, mutta poistaako se itse ongelmaa, estääkö se sitä tapahtumasta uudelleen? Entä jos viha kumpuaa tietämättömyydestä tai huonoista kokemuksista tai tuntemattoman pelosta, poistaako rahojen menetyssyitä, vai istuttaako se vihan syvemmälle?

Oikeudenkäynnin jälkeen olemme puhuneet asiasta kotona moneen otteeseen. En ole enää vihainen tekijöille. Tehty on tehty, se on nyt ollutta ja mennyttä. En voi olla miettimättä missä määrin he ovat aikamme lapsia. Tässä ajassa jossa jopa eduskunnassa käytetään vähemmistöistä järkyttäviä sanankäänteitä, asetetaan ihmiset voimakkaasti eriarvoiseen asemaan. Tässä ajassa jossa hupaisiksi väitetyt jutut nolaavat jonkun, asettavat jonkun pilkan kohteeksi, heikoimmaksi lenkiksi.

Tässä ajassa elän ja voin aloittaa muutoksen itsestäni, voin koettaa toimia eri tavalla omassa lähipiirissäni...Ja tässä vaiheessa ajatukseni takkuavat, tulee voimaton olo. En saa hajanaisia ajatuksiani lauseksi.

Kuvat: Bologna 10/2012

Tämä kirjoitus on kirjoitettu omasta näkövinkkelistäni ja koskee tapahtumien sitä osuutta, joka liittyi minuun ja tyttöihin. Kirjoittaessani en ajatellut pahoinpitelyä ja poliittisten toimintavapauksien loukkaamista, vaan vain ja ainoastaan omaa napaani, siksi kirjoituksen katsantokanta on suppea.





 Muistiin itselle; pukeudu fiksummin, älä lähde urheilemaan korkkareissa ja korsetissa.

4 kommenttia:

  1. Taitosi kuvailla tapahtumia ja tuntemuksia on hätkähdyttävä. Saatoin kokea tapahtumat mielessäni lukiessani tekstiäsi.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Sussi, arvostan mielipidettäsi paljon :)

    VastaaPoista
  3. Kiitos tästä. Teksti herätti ajatuksia, ja oli kiinnostavaa lukea kulkueen tapahtumista mukana olleen näkökulmasta. Ihan mahtavaa että kävit juttelemassa tekijöiden kanssa. Uskon että sillä oli merkitystä. Ehkä heidänkin mielessään kävi pieni ajatus siitä, että kulkueessa kävelleet eivät olekaan pelkkää kasvotonta massaa, vaan tavallisia, tuntevia ihmisiä.

    VastaaPoista
  4. Koko prosessi avasi silmiäni näkemään asioita uudella tapaa. Mikään ei tuntunut sopivan musta-valkoiseen muottiin, vaan harmaasta tuntui löytyvän sävyjä vaikka millä mitalla. Kaikessa mieleen kohonneessa riittää pohdittavaa pitkäksi aikaa.

    VastaaPoista