18.8.2013

Lähtö

Aamu alkoi tavalliseen tapaa, liian aikaisin. Revin liian vähän aikaan kiinni olleet luomeni auki ja raahauduin etsimään kahvimukini. Luomunakkeja ruisleivällä ei ole terveellisin aamiainen, mutta toimitti asiansa. Saimme nauttia aamiaisen rauhassa, sillä illalla olimme saaneet kaiken valmiiksi, ei ollut mitään muuta tehtävää kuin odottaa kyytiä kentälle.

Lentoaseman Starbucksin kahvityttö oli aivan yhtä ulalla kuin minäkin, niinpä sain juodakseni kaksi suurta lattea. Mikään kofeiinimäärä ei tuntunut saavan minua hereille todellisuuteen, siihen todellisuuteen jossa pikkuiseni lensi pesästä. Kentällä mieli sujahti yhteisiin matkallelähtöihin tai vuosien takaiseen työhön, mutta tajuntaan ei tuntunut mahtuvan se oikea syy, mikä oli tuonut meidät paikalle.

En osaa kuvata miltä entisen KOTEn turvan edessä seisominen tuntui. Jotkin asiat tuntuvat olevan niin kaikesta muusta poikkeavia, ettei niille ole selkeitä tunteita eikä niille tunteille ole oikeita sanoja. Totta kai ikävöin, olin haikea ja surullinen ja samaan aikaan olin äärettömän ylpeä lapsestani, meistä. Pelkäsin kaikkia mahdollisia tulevaisuuden onnettomuuksia ja samaan aikaan olin täysin vakuuttunut, etteivät ne olisi kuin mausteita kaiken muun joukossa. Ei, ei minulla ole sanoja, ei vielää.

Miinan jäätyä kentälle osallistuin ravintolapäivään asiakkaana. Sain hyvää arabialaista ruokaa, mutta se tuntui jäävän mauttomaksi suussani, sillä se oli ensimmäinen lukuisista kokemuksista jotka koen ilman Miinaa. Emme me toki näitä liki seitsemäätoistavuotta ole aivan toisiimme sidoksissa viettäneet, mutta olemme jakaneet arjen. En ole some-ajan lapsi, mutta koetan kurotaa bittiavaruuden halki ja tavoittaa kosmonauttini, kosmopoliittini. Ehkä internet onnistuu kuromaan välimatkan umpeen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti