11.9.2013

UWC - hakeminen

Kuulin UWC:stä ensimmäistä kertaa Kulosaaren yhteiskoulun vanhempainillassa. Miina oli tuolloin muistaakseni seiskalla ja vanhempainiltojen ohjelmassa oli opettajien kohtaamisen lisäksi yhteistä ohjelmaa yläasteen ja lukion opiskelijoiden vanhemmille. Yhtenä ohjelmana oli koulun entisen oppilaan esitelmä UWC-koulustaan Costa Ricassa. Viehätyin esitelmästä, se kaikki kuulosti niin jännittävältä, upealta ja samalla kamalalta.

Esitelmän pitänyt tyttö kertoi monien UWC opiskelijoiden jäävän maailmalle nomadeiksi, kulkemaan maasta toiseen. Kaksi vuotta nuorena maailmalla ilman vanhempia ja ympärillä nuoria kaikkialta maailmasta irrottaa nuoren hyvin entisestä arjestaan ja tuo siihen aivan uusia vaihtoehtoja. UWC lukion jälkeen ei ole niin itsestään selvää palata Suomeen, valita Suomen kouluvalikoimasta. Kun ympärillä muut UWC oppilaat hakeutuvat kouluihin kaikkialla maailmassa, saattaa suomalainenkin nuori kokea kynnyksen lähteä minne vain opiskelemaan pieneksi. Tästä luennosta jäi puuttumaan tieto, että kaikki UWC:n läpäisseet oppilaat saavat halutessaan stipendin Jenkkeihin ja muutenkin heitä kalastellaan eri maiden yliopistoihin.

En kertonut siinä sekavassa elämäntilanteessa UWC:stä Miinalle tai enintään kuittasin sen lauseella parilla. Asia hautautui mieleni kätköihin ja mielessäni ei enää ollut huoli siitä, että pikkuiseni lähtisi maailmalle.


Kaikki kumminkin muuttui Miinan googleteltua netissä jatko-opintomahdollisuuksia ja törmättyä UWC:hen. Hänen tullessa kertomaan mahdollisuudesta hakea stipendiä olin tyytyväinen kun asia oli minulle entuudestaan hivenen tuttu. Tiesin, että kyseessä oli luotettava järjestö eikä mikään rahojen juksaus yritys.

Keskustelimme hakemisesta useaan kertaan. En rehellisesti sanottuna lämmennyt ajatukselle, että pikkuiseni muuttaisi maailmalle, pois luotani. Kaikki syyt mitkä puolsivat Miinan hakematta jättämistä olivat puhdasta itsekkyyttä puoleltani. Koko Miinan elämän olen koettanut kasvattaa hänestä itsellistä, omillaan toimeentulevaa, järkevää naista ja kun hän ilmaisee olevansa valmis suureen askeleeseen niin se ei ole oikea hetki takertua kiinni.

Stipendin kohdalla puhutaan hyvin suurista rahoista ja luottamuksesta. Halusin olla varma, että Miina tietää mitä tekee lähtiessään hakuprosessiin. Lukuisia kertoja kävimme keskustelun aiheesta keskeyttäminen. Mikäli stipendiaatti keskeyttää opintonsa menevät rahat haaskuun, sen lisäksi ei-valituksi tulleiden hakijoiden joukossa olisi varmasti ollut joku joka olisi jaksanut loppuun saakka. Toki puhuimme kuinka elämässä saattaa tapahtua rajuja muutoksia, sairastumisia ja muita, joiden kohdalla keskeyttäminen on enemmän kuin hyväksyttävää, mutta keskenjättäminen vain sen vuoksi, ettei huvita ei ole vaihtoehto.


Samoihin aikoihin kun Miina kuuli stipendistä, alkoi hän miettimään hakemusta. Mieluisin tehtävä oli etsiä kouluista tietoa hakemuksen mukana palautettavaa toivelistaa varten, sillä stipendi haetaan ensisijaisesti UWC-opintoihin, ei mihinkään tiettyyn kouluun. Pitkät iltalenkit sujuivat Miinan tasaisen puheenporinan tahtiin. Edessä oli yksitoista erilaista tulevaisuutta, yksitoista erilaista maata ja kulttuuria. Kymmenessä vaihtoehdossa Miina matkaisi maailmalle ja siinä yhdennessätoista kaikki jatkuisi kuten ennenkin.

Etsin lentojen hintoja erimaihin, mietin mitä siellä haluaisin tehdä, pitäisikö minunkin alkaa lukemaan espanjaa tai italiaa, jotta voisin nolata Miinan vajavaisella, mutta suureellisesti käytetyllä kielitaidollani sitten siellä jossain. Etsin uutisia erimaista, mikäli oli hyvin turhauttavaa, oletteko koskaan kiinnittäneet huomiota miten vähän Hesari uutisoi Swasimaan tapahtumia? Aivan käsittämätöntä :)

Kävelyillä esitin kysymyksiä; miksi sinä, miksi sinne, mitä sinulla olisi antaa, mitä saisit sieltä irti. Ja sitten ne loputtomat kyselyt kouluista. Miina ei lämmennyt esimerkiksi Kanadalle niin paljoa kuin minä (valaita!!! intiaaneja!!! ja erämaat!!!) ja kysyin, entä jos pääsisit sinne, menisitkö? Entä jos mennessäsi haastatteluun vain Kanadan stipendiaatti puuttuisi ja sinun tulisi vakuuttaa, ettet muuta ole koskaan halunnut, mitä sanoisit? Tässä välissä sanottakoon, ettei minulla ollut aavistustakaan millainen haastattelu olisi, kunhan kiusasin lasta kysymyksilläni.

Perusasiat Miinalla oli kunnossa hakemiselle; englanti luisti, IB tuntui hyvältä opiskelumuodolta ja sosiaalisuus oli vain kasvanut Protuilla. Kaikesta huolimatta maalailin hurjia kuvitelmia päähäni. Lintukotomaiset lapsuusvuodet Miina vietti vuokrakasarmissa, ala-asteelle oli mukava lähteä lintukotomaisesta Korsosta, siitä Alkon ja sossun välistä ja sitten tämä itäinen Helsinki, turvallisuuden tyyssija. Siellä jossain taas olisi suljettu koulualue, turvallisuushenkilöstöä, asuntolavanhemmat ja mitä kaikkea.


Hakijoita stipendejä varten on monta ja suuri todennäköisyys oli sille, ettei Miina saisi stipendiä. Mietin miten lohduttaisin lasta, mitä voisimme keksiä saattamaan ajatukset muualle. Mietin mitlä minusta tuntuisi, jos lapsi ei lähtisikään. Toki olisin ollut äärimmäisen onnellinen saadessani pitää hänet kauemmin luonani, mutta samalla olisin potenut huonoa omaatuntoa, koska olin osittain halunnut hänen  jäävän stipendittä.

Yli vuoden kaikki kieppui stipendin ympärillä, eri tulevaisuuksia tuumaillessa. Jätimme Italian matkalla Venetsian väliin, emme puhtaasti aikataulun vuoksi, vaan siksi, että siellä voisi sitten käydä jos Miina päätyisi Italiaan tai Bosniaan kouluun. Haaveilin Intialaisesta ruoasta, Swasimaan permakulttuuritiloista, Costa Rican hedelmistä, Usan mustangeista, Kanadan erämaista, Hongkongin eksoottisuudesta, Bosnian karuista kaupunkimaisemista, Italian ruoista, Norjan vuonoista, näin itseni vierailemassa kaikista paikoissa, oppivani kaikkien kulttuurista lisää.

Miina soitti minulle uuteen työpaikkaani tuloksesta. Vastatessani en osannut sanoa miten oli käynyt, hänen äänensä oli tukahtunut. Luikahdin työskentelytilaan puhumaan rauhassa. Uutiset kuultua lysähdin lattialle, pöydän alle istumaan. Siinä sitten istuin puhelin korvalla itkemässä, pöydän alla, koko seinän kokoisen ikkunan edessä. Kukaan kollegoista ei hoksannut minua piilostani ja sain rauhassa käydä keskustelun loppuun saakka.

Yhden puhelun aikana ovet sulkeutuivat, en ehkä koskaan mene Costa Ricaa, en pääse Bosniaan tai koe Intian kauneutta, Swasimaan uutisetkaan eivät enää minua koske. Koin ja koen edelleen haikeutta menetettyjen vaihtoehtojen vuoksi. Ne kaikki olisivat loppujen lopuksi olleet hyviä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti