20.12.2013

Fairytale

Me emme tunteneet ennen tätä iltaa. Olimme ehkä lukemattomia kertoja ohittaneet toisemme kaupungin vilskeessä, katseemme olivat ehkä kohdanneet toisensa.

Meidän tarinamme alkoi perjantaina, perjantainan ennen joulua. Se oli se päivä kun kaikki hivenen vastusti ja ajatus oluesta kera ystävän kiehtoi. Päädyimme yhteen Kallion edullisista juottoloista nauttimaan oluemme ja puhumaan kuulumisia. Ystävättären tyttöystävä ehdotti paikan vaihtoa läheiseen homolaan ja mehän olimme valmiit. Se oli ainoa Helsingin homola jossa en ollut aiemmin vieraillut, pieni kuppila Kurvin kulmilla. Ja siellä me tapasimme. Suututit baarimikon rikkomalla setelin kolikoiksi jukeboksia varten ja soitit meille vanhaa musiikkia. Silmämme kohtasivat ja kurotit puoleeni, silitit hiuksiani, hymyilit niin että silmissäsi läikkyi riemu.

Vaihdoimme muutaman sanan. Niillä ei ollut merkitystä. Silmämme lukittuivat toisiinsa ja löysivät etsimänsä. Sinä luit silmistäni ja minä luin silmistäsi. En usko sinunkaan muistavan sanojamme, mutta varmasti muistat sen, miten kätemme kietoutuivat toistemme ympärille. Miten hölmöinä hymyilimme.

Palasit omaan pöytääsi, mutta palasit ehdottamaan jatkoja missä vain. Kello oli hädin tuskin seitsemän. Minä hymyilin ja lupasin, varmana antaneeni lupauksen jota en pitäisi.

Ystävättäreni etenivät draaman kaarellaan ja päättivät viettävänsä koti-illan. Jäin yksin ravintolaan. Lämmennyt olut lasissani mietin mitä tein perjantaina yksin homokapakassa, kapakassa jonka naiset kaihtoivat katsettani ja jonka miehille olin näkymätön.

Keräsin kamppeeni kasaan ja aion livahtaa kotiin, kun olitkin siinä. Minussa läikähti riemu. Minussa oli hurjuus, oli uhmakkuus, oli halu juhlia. Ja niin me marssimme sieltä ulos kaksin, käsi kädessä. Nauroimme Kurvin illalle, kaappasimme taksin jonka kuski oli miehekkäin. Vaadimme kukkakedoilla kirmailuun sopivaa musiikkia ja olimme riehakkaat. Taustapeilistä heijastuvat kasvoni olivat vieraat, ne eivät kuuluneet arkitodellisuuteeni.

Pidimme toisiamme edelleen kädestä, peukaloni silitti kämmenselkääsi ja sanoit meidän muistuttavan vanhaa avioparia. Hymyilin niin, että onni ylettyi silmiini asti. Me keskustelimme kuljettajan kanssa. Me olimme juhlatuulella, me olimme kauniita ja yö oli meidän. Ja siihen riemuun, siihen iloon ja nauruun, siihen latasit määritelmän itsestäsi "hinttari", "vanha homo" ja mitä muuta sanoitkaan. Lausuit sanat hymyssä suin, mutta jokainen repi sieluani. Kuinka paljon tuskaa on joutunut kestämään, kuinka monta loukkausta kuulemaan, ennen kuin  alistui määritelmiin? Sormeni pujahtivat sormiesi lomaan ja sydämeni itki.

Pomppasimme taksista ytimessä ja halusit tarjota minulle valkoviiniä, mutta päädyimme juomaan puolukkajuomaa U. Kalevaan. Ovella kysyit, voisinko baarissa olla tyttöystäväsi ja en voinut kuin hymyillä myöntymistä. Uudessa baarissa tunnelma muuttui. Kerroit pitkästä ihmissuhteestasi, kerroit työstäsi, kerroit sairaudesta joka sinua kalvoi. Kun poskesi kastuivat siirryin viereesi istumaan, kiersin käteni ympärillesi ja valehtelin kaiken järjestyvän.

Tupakalla käytyäsi halusit lähteä. Jätimme kolpakot koskemattomina pöytiin. Olit etäinen, vaikka olit käden ojennuksen mitan päässä olit ikuisuuksien takana. Taksitolpalla katsoit minuun, kysyit kuka olen ja miksi olen kanssasi. Minulla ei ollut vastausta.

Alkumatkan annoit minun pitää sinua molemmista käsistä kiinni, silittää selkääsi. Loppumatkan olit vieras. Kun katsoin sinua teki mieleni kysyä kuka olet ja mitä teet kanssani.

Saapuessamme tielle, jonne halusit jäädä, maksettuasi oman osuutesi, kiedoit kätesi ympärilleni ja kyynelesi kastelivat hiukseni, ne joita alkuillan silitit. Pyysin sinua vielä jaksamaan, pyysin sinua vielä sinnittelemään, taistelemaan.

En itkenyt. Surusi suuruus sysäsi minut suoraan sillä tunnemuistolle jossa ei enää ole voimia itkeä, jossa on kuiva kipu, sielun onttous.

Kotona en löytänyt paperia, jossa oli numerosi, facebookista en löytänyt sinua nimellä jonka annoit.

Ei minusta olisi tuskasi lieventäjäksi, en minä saisi asioita muuttumaan hyväksi, mutta annatko minun tulla uniisi sinua lohduttamaan?

Joinakin hetkinä, parasta mitä voi itselleen tehdä on olla läsnä toiselle.

Mutta hänen silmissään
katson samaan ikävään
ja silloin tuntuu kuin kotiin pääsisin

Marja Mattlar

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti