24.7.2014

Hei-hei-heinäkuu

Well, hello again. 

Olen nyt tainnut olla virallisesti ikuisuuden kirjoittamatta, ja tästä saa syyttää niin motivaation kuin ajankin puutetta, sekä ihan silkkaa laiskuutta. Kakkoslukukausi oli alusta alkaen todella intensiivinen ja täynnä kamalasti kaikkea; oli moninkertaisesti koulujuttuja ja nekin vain lisääntyivät loppua kohti, sosiaaliset suhteet muuttivat muotoaan, uutudenviehätys katosi ja arki iski päin kasvoja. Oli monta epätoivoista, , pitkää yötä opiskeluhuoneessa, sekä monta väsynyttä, harmaata, sumuista aamua oppitunneilla. Tapahtui paljon upeita ja hienoja juttuja, mutta mitä syvemmälle AC:n hulluun ja hektiseen arkeen hukkui, sitä lempeämmin se tukahdutti syleilyynsä. Oli aivan mielettämän käsittämättömän upean kaunis vuosi, mutta totta puhuen, on ollut aika ihanaa olla ihan vain kotonakin.


Nyt kotiutumisesta on jo kulunut hetki, halusin kirjoittaa joitain ajatuksia ylös. Tämä teksti ei ole erityisen sujuvaa, vaan hölmöä fiilistelyä ulkosuomalaisuudesta ja AC:sta, jonka kirjoitin joskus keskiyön paremmalla puolella Saimaan saaressa, niissä lapsuuteni maisemissa, jotka edustavat mulle sitä kaikkein suomalaisinta Suomea.


Taloustiedon luokkaretki Lontooseen & pikavisiitti Hyde Parkiin!
Vasemmalta ylös ja oikealle. Josephine (Malesia), Dena (Malesia), Veronica (Meksiko)

Keväällä tapahtui paljon todella jännittäviä asioita. Käytiin paljon keskustelua ihan koko koulun kanssa siitä, kuinka UWC-arvojen mukaista AC:n elämä käytännössä on. Meillähän on koko UWC-liikkeellä tämä kuuluisa "mission statement", jota meille hoetaan ensimmäisistä viikoista lähtien: "UWC makes education a force to unite people, nations and cultures for peace and a sustainable future." (Fun fact: sain elokuussa keksipaketin varareksiltä kun muistin tämän ulkoa ennen muita.) Lyhykäisyydestään huolimatta tämä lause tiivistää monen mielestä kauniisti UWC:n ideologian, vaikka tarkempia listauksia ja dokumentteja meidän arvoista ja tavoitteista löytyykin. Tätä "mission statementia" heijastellen ja siihen verraten käytiin siis keväällä läpi meidän arkea, arjen ongelmia ja sitä, miten ikinä mitään voidaan korjata (ilman vaadittavia resursseja). Mielenkiintoista sinänsä, mutta koin, että kaikki nämä keskustelut jäivät helposti ontoiksi valituskuoroiksi, joissa harvoin saatiin mitään rakentavaa aikaan. Tärkeää kuitenkin käydä näitä keskusteluja, ja vähän aiheeseen liittyen lähdettiin yhden israelilaisen ykkösvuotisen ehdotuksen pohjalta toimimaan. Kuukausien säätämisen jälkeen saatiin aikaan Peace Council, nykyisten oppilaskunnan ja kestävään kehitykseen keskittyneen Sustainability Councilin rinnalle. Olen PeaCo:n kampanjakoordinaattori, ja tosi innoissani tästä projektista ensi vuodelle!

Oon näin innoissani! Jos en ensi vuoden proggiksista, niin ainakin kaverin Raybaneista.
Nyt kun olen kaukana Walesista tuntuu siltä, kuin en ikinä olis siellä käynytkään. Oon nauranut joskus, että elän kaksoiselämää, mutta se alkaa tuntua vähemmän ja vähemmän vitsiltä koko ajan. Kaipaan luonnollisestkin UWC-kavereita, mutta ikävään on sekoittunut jotain kummallista, kuin kaipaisin unta tai edellistä elämää. Jos totta puhutaan, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin pidän nykyään itseni esittelemisestä, sillä joka kerta, kun kerron käyväni kansainvälistä sisäoppilatosta vieraassa maassa, vakuutan itselleni sen olevan totta. 


Pahisjengi. Jk.
Chris (Ruotsi/Malesia/Kenia), Charlotte (Belgia), Ivan (Espanja)
Taustalla mun lempparinorjalaiset Kristine ja Jonas

Nyt makaan epämukavalla sängyllä tutuissa lapsuuden maisemissa Saimaan saaressa, ja tuntuu kuin olisin ollut vuoden pituisessa unessa. Pelkään, että en nukahda samaan uneen enää. Tässä suomalaisessa todellisuudessa olen jo kerran nähnyt unta, jossa en epäselvästä syystä enää voinut palata Walesiin, ja olin vanhalla lukiollani selvittämässä mitä ihmettä nyt teen, kun opiskelen vääriä aineita ja olen lukenut väärät kirjat ja väärät opettajat ovat arvostelleen kirjotukseni. Lopulta itkin Ressun opon kansliassa, kunnes heräsin peloissani. 


Tätä kutsuin kodikseni vuoden. Mun nurkka. Ensi vuonna vaihtuu huone ja saadaan maisemaksi roskisten sijaan pelto ja meri. Sotkuisen kotoinen.
Oikeastaan jokainen, joka minut vähänkin tuntee, on jossain vaiheessa heittänyt ilmaan kohteliaan ja uteliaan kysymyksen: "noh, mites siellä ulkomailla/Briteissä/linnassa/Walesissa/Englannissa(?? ois jos walesilaiset kuulis) sitten oikein sujuu?" Yleensä totean, että todella hyvin, oon saanut paljon uusia kavereita ja on ollut hauskaa, vaikka kouluhommia riittääkin, mutta on ihanaa olla kotona. Totta joka sana. On ollut kivaa. Kuitenkin vain harvalla jaksan alkaa kertoa (ja niillekin takellellen, koska en oikein osaa laittaa tätä sanoiksi), että kaikki on vain niin tavattoman kummallista ja erilaista mutta samaan aikaan niin normaalia. Joskus syksyllä kirjoitin listaa niistä hassuista pikkujutuista, joihin tottuu pakostakin AC:ssa. Listalla oli sellasia asiita, kuten yhteissuihkuissa käyminen ja yksityisyyden puutteen hyväksyminen. Nyt kuitenkin kun mietin, tämä pikkujutut eivät oikeasti tunnu miltään muulta kuin pikkujutuilta, niistä on tullut niin kiinteä osa arkea, etten enää edes ajattele, että niittä on jotain kummallista tai outoa. Tässäkin suhteessa uusien ykkösvuotisten saapuminen syksyllä on varmasti virkistävä kokemus: muistan taas, miten kaukana suomalaisesta arjesta oikeasti on astioiden peseminen sienellä tai kymmenen pennin kolikoiden keräileminen (pyykkiä varten, tietty). 


Meidän kaunis Leavers' Assembly (eli vähän niin kuin ylppärijuhlat, mutta koska IB-tulokset tulevat vasta heinäkuussa, juhlittiin me AC:sta valmistumista). Tuo puhuja oli muuten ehkä fiksuin miekkonen ikinä, ja tosi mukava. Valmistunut Kanadan UWC:sta 1979, ja sen jälkeen ollut töissä ties missä YK:lla ja kaikkea.

Nyt kun katson vuoden taaksepäin, tajuan miten paljon olenkaan kasvanut. Olen keräillyt mukavia muistoja, kuten sen kerran kun kävelimme pitkin pimeää tietä keskellä peltoja ja lauloimme laulua, jonka keksimme samalla kun äänitimme sitä. Upeita muistoja, kuten sen kerran kun järjestimme tanssiaiset koko koululle ja koristelimme koulun suurimman Bradenstoke-salin valonauhoilla. Rentoja muistoja, kuten sen kerran kun työnsimme kaksi sänkyä meidän huoneessa yhteen ja katsoimme koko päivän elokuvia ja söimme lahjaksi saatua suklaakakkua (sängyt piti loppujen lopuksi erottaa, koska ilmeisesti brittiläisissä instituutoissa (vältän sanaa laitos) on laitonta pitää sänkyjä yhdessä: "vankilassakaan ei saa tehdä niin", meille kerrottiin, ja naurettiin). Hölmöjä muistoja, kuten sen kerran kun kaverin kanssa kuvattiin aivottomia pelleilyvideoita toisen kaverin läppärillä. Helpottavia muistoja, kuten sen kerran kun huonekaverini oli kipeäni, ja helpotettiin tuskaa laulamalla Frendien tunnaribiisiä puoli tuntia putkeen. Tyytyväisiä muistoja, kuten ne kaikki kerrat kun jumahdin jonkun huoneeseen tai dayroomiin juttelemaan syvällisiä (tai satunnaisesti pinnallisia, krmh) vaikka olin luvannut itselleni hoitaa kaikki läksyt pois alta ja hokien kerta toisensa jälkeen, että "näiden keskustelujen takia mä tänne tulin".




Ihan käsittämätöntä, että kahden viikon päästä olen jälleen lampaiden vihreässä valtakunnassa, ja siitä parin viikon kuluttua kampuksen tyhjän puolen täyttävät uudet pikkuiset ykkösvuotiset ja ensimmäistä kertaa ikinä pre-ib-oppilaat. Tämä taitaa taas olla niitä juttuja, jotka ymmärtää vasta kun ne kokee. Nyt keskityn vielä nauttimaan kesälomasta, pikakirjoittamaan Extended Essaytani, uimaan makeassa vedessä ja viettämään aikaa tärkeiden ihmisten kanssa. 


Yötön yö ja juhannuksen Suomi-fiilistelyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti