27.11.2014

Tahdon


Tahdon tasa-arvoisen Suomen, tahdon tasavertaisen avioliittolain. 
Tahdothan sinäkin? 

Klikkaa tästä niin saat muokattua kampanjaan sopivan kuvan!

***

Jotta tämä postaus ei jäisi ihan tyngäksi, tahdon myös kertoa pari mukavaa juttua tältä viikolta:

- Tää tasavertainen avioliittolaki tosiaan on inspiroinut mua. IB:llä joka aineessa on kurssitöitä, jotka vaikuttavat loppuarvosanaan. Alettiin juuri kirjoittaa matikan tutkielmia, ja olin alkuun ihan hukassa aiheen keksimisen kanssa. Päätin kuitenkin tehdä jotain mielenkiintoista, ja nyt tutkin matikan avulla sukupuolineutraaleja avioliittolakeja ympäri maailmaa! Muutenkin tuntuu, että mulla on hassun voimakas HBLT-teema mun kurssitöissä, sillä englannin suullisessa esitelmässä analysoin Glad To Be Gay:tä ja saksan kirjoitelmassa puhuin Conchita Wurstin puheesta seksuaalioikeuksista Euroopassa. Ainakin pääsen kirjoittamaan mielenkiintoisista aiheista, eli jotain positiivista kaikessa työnteossa.

- Eilen oli mukava päivä. Kiiruhdin heti tuntien jälkeen Llantwitiin tarkoituksenani käydä ruokakaupassa ja mennä kylän parhaaseen teehuoneeseen juomaan ruusuteetä ja opiskelemaan. Noh, toisin kävi. Päädyin Llantwitiin ja vielä sinne teehuoneellekin, mutta sain seuraa libyalaisesta Reemista ja norjalaisesta Kristinestä, ja ihan vahingossa se opiskelu unohtui ja päädyttiinkin vain juttelemaan tulevaisuudesta, terrorismista ja siitä, miten mun kuva libyalaisessa kansallispuvussa on levinnyt libyalaisten keskuudessa Facebookissa. Sain kommenttia siitä, että oon kovin blondi ja kauheen valkonen, eli täytynee siis käydä kampaajalla ja suihkurusketuksessa ennen kun seuraavan kerran leikin olevani jostain etelän lämmöstä.

Middle Eastern Conference, kuva
Miina goes Libya, Charlotte (Belgia), Reem (Libya)
- Heräsin viime yönä kahdelta. En kärsi insomniasta, vaan mulla on naapuritalossa sellainen ystävä, joka halusin yllättää stressin lähes nujertamat AC:laiset ällösöpöillä aforismeilla. Tää mun ystävä, Maddy, siis kirjoitti pienille lapuille sellaisia lauseita kuten "Smile while you still have the teeth", ja pyysi jokaisesta talosta jotakuta postinkantajaksi, ja mä lupasin olla vastuussa Powysin tytöistä. Meidän postipatejen tehtävänä oli yön hiljaisuudessa viedä laput paikoilleen oppilaiden yöpöydille, joilla ne odottivat keskiviikkoaamu-unisia silmiä. Tein siis yön hyvän työn ninjaillen pimeydessä huoneesta toiseen!

- Lauantaina kävin tämän vuoden ensimmäisellä jouluaterialla. No, en nyt ihan, mutta kaveri pääsi Cambridgen haastatteluihin ja lähtee niiden takia joululomalle jo ennen meidän joulupippaloita. Haluttiin kuitenkin juhlia kolmannen lukukauden päättymistä porukassa, ja käytiin pubissa burgereilla. Päästiin nauttimaan myös Walesin marraskuisesta auringonpaisteesta! (Oikeesti täällä sataa ja on pimeetä ja karseen kylmää melkein koko ajan, lauantai oli vaan poikkeus.)

Mex (Turkki/UK), Jonas (Norja), Natasha (Libanon), Ivan (Espanja)
- Jooga on parasta. Oli niin raikas olo reilun tunnin melkein yksityistunnin jälkeen, ja opin myös (melkein) seisomaan pää alaspäin selkä mutkalla seinää vasten sekä leikkimään meritähteä lihakset tutisten. Afternoon well spent!

- Olen edelleenkin aktiivisesti mukana AC:n Peace Councilissa. Me ollaan uusi komitea, sillä perustettiin itse itsemme viime keväänä. Tänä vuonna ollaan jo vakavasti otettava porukka, jolla on yhteensä 14 virallista edustajaa oppilastaloista, ja päästiin myös mukaan järjestämään tammikuista United World Conferencea. Meillä ei kuitenkaan ollut virallista banneria tai logoa, ja mikäs se sellainen komitea on jolla ei ole banneria? Asia täytyi siis korjata, ja kahvitauolla tuotiin vanha AC:n juliste, maalia ja hanskoja ruokalaan ja pyydettiin kaikkia rauhaa rakastavia osallistumaan. Tältä näyttää lopputulos:
Hands up for peace!
- Jossain päin somen ihmeellistä maailmaa joku oli linkannut videon. Katsoin sen, inspiroiduin, ja someaktiivina koen velvollisuudekseni laittaa hyvän kiertämään. Siispä täältä pesee 20 mun mielestä erittäin mielenkiintoista ja hyödyllistä minuuttia:



- Vielä yksi kiva juttu. Maanantaina sain Oxfordin yliopistosta iloisen sähköpostin, jossa mut kutsuttiin Balliolin collegeen haastatteluun joulukuun puolivälissä. Äääks!

25.11.2014

Koti-ikävästä

Pienestä pitäen vietin paljon aikaa reissussa: vietin pitkiä aikoja Mummolassa, kiersin Suomea sukulaisten matkassa ja seitsenvuotiaasta juoksin kesäleireillä. Olin tottunut olemaan pitkiäkin aikoja poissa kotoa, ja vaikka aina olikin kiva tulla kotiin, en oikein koskaan potenut sellaista valtavaa itkupotkukoti-ikävää. 

Atlantic Collegeen lähteminen aika luonnollisesti sekoitti pakkaa, koska olin ensimmäistä kertaa kuukausikaupalla poissa kotoa. Kuitenkin, olin onnekas ja kuten aikaisemmin kirjoitin, en oikein kärsinyt kovasta koti-ikävästä koko ensimmäisen vuoden aikana. Oletin siis päässeeni helpolla, ja siksi yllätyinkin, kun toisen vuoden aikana aloin kaivata kotia paljon ykkösvuotta enemmän. Vaikka mulla koti-ikävä on ennemminkin seuraus paineista ja stressistä kuin se suurin syy pahaan oloon, koen tärkeäksi pysähtyä hetkeksi miettimään mistä tässä kaikessa oikein on kyse.


Mitä mulla sitten on ollut niin kova ikävä?

- Äitiä ja perhettä ja kavereita. Ihan valtava ikävä. Aika odotettavissa ja itsestäänselvää, mutta sellainen juttu johon ei oikein voi varautua. Surettaa, miten nykyään olen niin riippuvainen Skypestä, Facebookista ja WhatsAppista, koska ne tarjoavat sen ainoan pienen palan kotia, jonka voin täällä saada.   

- Yksityisyyttä. Yksinkertaisesti sitä, että voi rääkyä karaokea alasti tai pukeutua mummon vanhoihin kimaltaviin kasarikuteisiin sunnuntaiaamuna. En väitä, että välttämättä tekisin niin, mutta se että voi jos tahtoo, se vapaus olla välittämättä kenenkään muun mielipiteestä, sitä minä kaipaan.

- Suomen kieltä. Mun mielestä suomi on ehdottomasti maailman kaunein ja tärkein ja merkityksellisin kieli, eikä mulla oo koskaan ollut ysiä huonompaa äidinkielessä. En täällä AC:ssa tosiaan opiskele suomea, ja olenkin huomannut unohtelevani sanoja ja kielioppisääntöjä sekä käyttäväni aina välillä hyi-niin-hirveitä anglismeja ("ottaa suihku?" sinä-passiivi?). Entiselle äidinkielihirmulle tämä on ollut tosi surullinen ja nolo muutos. Totta puhuen pelkään vähän, että mitenköhän mun suomen käy, jos päädyn vielä yliopistoonkin ulkomaille.

- Sitä, että on hyväksyttävää olla tekemättä mitään. Tällä hetkellä meillä on AC:ssa paljon keskustelua niin akateemisista kuin muistakin paineista, ja kieltämättä lähes jokainen kakkosvuotinen (minut mukaan lukien) on kävelevä stressikasa. Tästä huolimatta meidän koulu on niin tupaten täynnä  hyperaktiivisia perfektionisteja, jotka eivät aina osaa ottaa iisisti. Siksipä meillä onkin aika voimakasta sosiaalista painetta olla kaikessa mukana ja olla hyvä parempi paras siinä mihin ikinä ryhtyykään. Kaipaan sitä, että voin tulla koulusta kotiin, laittaa aivot pois päältä ja olla tekemättä mitään, ja se oli ihan okei.

- Suomalainen kulttuuri. Ja tällä tarkoitan just sitä ihanan juroa suomalaisjuntteilua, sitä, että on okei olla hiljaa, kaikille ei ole pakko puhua, eikä aina tarvitse olla maailman sosiaalisin. Joskus on vain niin mahdottoman väsyttävää olla jatkuvasti olevinaan niin hyvällä tuulella ja kysellä kuulumisia, vaikka oikeasti haluisi vain sen aamukahvin ja hetken hiljaisuutta ennen pitkää päivää. Olen myös oppinut arvostamaan enemmän joitain luonteenpiirteitä, kuten rehellisyyttä ja mutkattomuutta, jotka tuntuvat kuuluvan suomalaiseen kulttuuriin voimakkaammin kuin moneen muuhun.


Jotta tämä ei menisi pelkäksi valittamiseksi ja surkutteluksi, täytynee mun ottaa huomioon myös kolikon kääntöpuoli. Mitä mä olenkaan oppinut kaikesta kurjuudesta?

- Itsenäisyyttä. Sellaiset aikuiset käytännönjutut, kuten verkkopankin käyttäminen tai lentolippujen ostaminen hoituvat nykyään jos ei sujuvasti niin ainakin entistä paljon paremmin. Tätäkin tärkempää on kuitenkin se, että olen oppinut selviäväni yksin. Osittain olen ymmärtänyt tukiverkkoni kestävyyden, ja osittain olen vain tajunnut, että pärjään omin voimin vaikeistakin tilanteista. Tästä syystä olen nykyään paljon itsevarmempi, ja se on tietysti tosi hyvä juttu.

- Niin henkisen kuin fyysisenkin tilan jakaminen on aika luonnollisesti opettanut juurikin sitä jakamista. Oikeastaan kaiken voi tehdä yhdessä ja ihan rehellisesti sanottuna monet asiat (kuten hiustenpesu ja pyykkien kuivumaan ripustaminen) ovat paljon hauskempia kun on seuraa. Se on opettanut joustavuutta ja muiden huomioon ottamista: en kälätä puhelimessa omassa huoneessani jos siellä on muita, ja jos herään tuntia ennen muita ehtiäkseni meditoimaan, käytän pukeutuessani kattovalon sijaan taskulamppua.

- Englannin kieltä. Aika itsestäänselvä juttu, mutta mainittakoon vastapainoksi tuolla suomi-kommentille. Kai mun pitäisi aktiivisemmin ylläpitää suomea, mutta täällä jää aika vähän aikaa tehdä ylimääräisiä "töitä". Luotan siis siihen, että suomi on vähän kuin polkupyörällä ajaminen, ja hurjastakin horjumisesta huolimatta pääsen aina eteenpäin.

- Tässä painekattilassa omat rajat tulevat väistämättä tutuiksi: täytyy itse oppia tuntemaan itsensä niin hyvin, että teitää milloin vauhti on liian kova ja milloin pää ja keho eivät meinaa pysyä mukana. Kun tietää mitä ja milloin osaa ja pystyy, on helpompi olla realistinen tavoitteiden kanssa, ja kaipa tämä kulkee käsi kädessä tuon itsevarmuuden kanssa.

- UWC:n arvoihin kuuluu tärkeänä osana itsensä jatkuva haastaminen, ja sitä arki täällä kyllä joskus on. AC:n omaan kulttuuriin ja sen oppilaiden taustojen erilaisuuteen tottui yllättävän nopeasti, mutta ei sitä omalla mukavuusaluellaan liian pysyvästi kannata olla. Tulin tänne juurikin oppiakseni muista kulttuureista ja elääkseni erilaista elämää, eli kai tämä oli jonkinlaista veren nenästä kaivamista, joka jollain kummallisella masokistisella tavalla tekee tästä paikasta juuri niin upean kuin se on.


***
Sellaisia pohdintoja tällä kertaa. Enää muutama jännittävä viikko ennen joululomaa, ja siihen saakka mussutan jääkaapissa lymyäviä Ruispaloja, fiilistelen korvanapeista kuuluvaa suomalaista ysärirokkia, ja muistan että "home is where the heart is, maybe mine's happy in a few pieces".

Kuvat talvelta ja kesältä 2013.

23.11.2014

Ajatuksia

Viime viikot ovat olleet vaikeita. Stressitsunami on vyörynyt kaikkien kakkosvuotisten yli, ja meillä on ollut vaikeuksia pysyä pinnalla, ja huomasin itse viime sunnuntaina, että olin jonkun karsean hermoromahduspurkauksen partaalla. Olo oli koko ajan hattarainen, pää tuntui höpöltä ja olin väsynyt ikuisuutta pidempien unien jälkeen, enkä saanut mitään koulutöitä tehtyä kovasta yrityksestä huolimatta. Kaikesta hauskasta huolimatta ajoittain AC:n intensiivisyys käy oikeasti voimille. Onneksi mun upea "taloäiti"oli suureksi avuksi ja nukuin pari yötä kampuksen "terveyskeskuksessa" omassa huoneessa täydellisessä hiljaisuudessa. 

Parin päivän rentoutuminen teki tehtävänsä, ja olinkin jo ihan fiiliksissä torstain ja perjantain Middle Eastern Conferencesta. Olen hiljattain kiinnostunut entistä enemmän Lähi-Idän kulttuurista, historiasta ja politiikasta, ja nämä pari päivää vain vahvistivat tätä intoa. Kirjoittelen tästä konferenssista lisää myöhemmin, kun saan ajatukset sanoiksi ja kuviksi.


Viime viikkojen aikana kirjoittamisesta on tullut henkireikä ja paras tapa rentoutua, ja kokosin tähän muutamia ajatuksia. 


Kaikesta stressistä ja valittamisesta huolimatta on ollut paljon kauniita hetkiä sekä kauniita kirjoituksia. Luetaan englannin tunnilla Oscar Wildeä, ja tutustuttiin myös herran rakkauskirjeisiin. Ne kertoivat sydänjuuria mutkistavasta tunnepalosta, ihmissuhteiden turbulenssista ja siitä, miten joskus rakkaus johdattaa umpikujaan. Niin ällöromanttista ja kuvottavaa, mutta samaan aikaan kummallisen kaunista sanaleikkiä.

Muutama päivä sitten join yksin pannullisen vaniljaesanssiteetä ja toivoin, että ajatuksiaan voisi hallita. Tajusin, että ihmisen pää toimii kuin rikkinäinen puhelin. Se menee helposti solmuun ja sekaisin, erityisesti näin kun on kaukana kotoa ja olo totta puhuen aika voimaton. Mutta kaikeksi onneksi mulla on tukiverkot niin kotikotona kuin tällä sumuisella saarellakin, ja imen niistä energiaa. 

Viime viikko oli meidän koulun Peace Councilin järjestämä Political Ideology Focus Week. Työpajat ja leffaillat ja muu hauska toivon mukaan herättivät ajatuksia, ja mä ainakin tykkäsin pukeutua feministiviolettiin ja kuunnella anarkistin argumentteja kapitalismin ja kestävän kehityksen monimutkaisesta suhteesta. Tästä kaikesta inspiroituneena mietin lehmiä, ja kuuntelen Seksi Pistooleja.


Vähän aikaa sitten skypettelin äidin ja isomummon kanssa. Leveä hymy levisi vanhoille kasvoille kun videokuva alkoi pyöriä, ja kiitin hiljaa teknologiaa. En tiedä miten pärjäisin, jos yhteydenpito olisi kirjeiden ja postikorttien varassa -- kirjahyllyllä on edelleen pari kirjekuorta, jotka kirjoitin Amsterdamissa, hups.

Kiittelin teknologiaa ja nykyajan helppoutta myös naputellessani sähköpostiviestejä armaille kansanedustajillemme koskien tulevaa äänestystä tasa-arvoisesta avioliittolaista. Pidetään kaikki peukut ja varpaat pystyssä, että Suomi vihdoin ottaa tämän askeleen kohti tasavertaisuutta, eikä mun tarvitse enää tuijotella varpaitani kun joku silmät suurina taas ihmettelee että "I didn't know Finland was that... backward".

Kummallista miten voi tuntea kaikokaipuuta tuntemattomaan. Olen viimeaikoina miettinyt paljon ensi vuotta ja sitä, mistä oikein löydän itseni. Hain tosiaan jo syys-lokakuun vaihteessa Englantiin lukemaan lakia, ja sain vähän aikaa siten ensimmäisen "tarjoukseni" Exeterin yliopistosta. Siinä missä Devonin kauneus, mielenkiintoiset kurssit ja vaihtovuosi Euroopassa vetävät puoleensa, olen alkanut harkita myös hurjempia vaihtoehtoja: entä jos pitäisin välivuoden ja lähtisin vaikka Senegaliin? entä jos hakisin kouluun maahan, jossa en ole koskaan käynyt ja jonka kieltä en puhu? entä jos vain rikkoisin kaavan, ja tekisin jotain jännittävän pelottavaa? 

Mulla on periaate, että sitä voi tehdä tavallisesta poikkeavia valintoja, kunhan ne tekee siksi, että oikeasti haluaa, eikä tee siitä erilaisuudesta itseisarvoa. Yritän pitää tämän mielessä kuunnellessani lähes jokaisen minua ympäröivän ihmisen neuvoja ja vinkkejä siitä, miten elämässä pärjää ja minkälaisia valintoja pitää tehdä menestyäkseen. 

Kaiken jännittävän ja stressaavan keskelleä onni on sellaiset ystäviä, jotka nyökyttelevät niska naksuen olevansa samaa mieltä ja laittavat paperisen sateenvarjon kahvimukiin. Ja sellaiset, jotka lähettävät Facebookissa kissatarroja läpi yön ja sitten tulevat heti herättyään teepussien kanssa tarkistamaan, että kaikki on kunnossa ja olet edelleen onnellinen.

18.11.2014

Helsingin ihanin hotelli


Pakko kirjoittaa sinulle tästä, kun en ole kaikkien muiden kuulumisten alta päässyt kunnolla hehkuttamaan keskiviikkoista kokemustani. Ruokabloggaajat olivat taas saaneet kutsun Klaus K:hon tutustumaan heidän joulumenuuseen ja olin tietenkin innolla mukana. Rakastuin vuosia sitten hotelliin tutustuessani siihen ensimmäisen yhteistyön merkeissä.

Tiedät minut, minuun vetoaa suomalainen mytologia, vahvat tarinat, kotoisuus ja luksus. Miten olisin voinut olla ihastumatta hotelliin joka ammentaa Kalevalasta, on kotoisampi kuin mikään kohtaamani julkinen paikka ja jonka palvelu hakkaa sen hienon hotellin Lontoossa.

Viikkoa aiemmin olin toisessa hienossa paikassa koulutuksessa ja edelleen jaksan kaikille, jotka vain suostuvat kuntelemaan, kertoa kuinka pöyristynyt olin ja olen edelleen siitä, että vesi tarjottiin lerpuista muovimukeista. En innostu nyt aiheesta, en vaikka sormia syyhyttäisi vaan palaan aiheeseen.


Me olemme lukeneet osittain samoja kirjoja ja siksi tiedän sinun lukeneen ylellisistä, upottavista matoista. Olen aina halunnut kävellä sellaisella, korkokengissä. Toki olen ollut skeptinen ja tuuminut moisen todennäköisesti koituvan nilkkojeni kohtaloksi, mutta haave on silti kytenyt.

Keskellä tätä kaaoottisenkiireistä aikaa (miten niin minulla on edelleen ajankäytön ongelmia?) sain mahdollisuuden vanhan mielitekoni toteuttamiseen. Aloitan siis alusta.

Saavuin Klaus K:hon hivenen etuajassa, sillä myöhästyminen on epäkohteliasta ja piskuruinen ruokablogini ei ole niin cool, että voisin riskeerata kutsut sotkemalla aikataulut. Aulassa meitä bloggaajia vastaanottamassa oli hotellin johtajatar ja siinä kepeitä kuulumisia vaihtaessa minun oli pakko udella mitä uutta ihanaa hotellissa oli sitten viime käynnin tapahtunut.


Hotelli oli laajentunut 30 huoneella ja ne oli rakennettu ylimpään kerrokseen. Sain mahdollisuuden toisen bloggaajan kanssa päästä yksityiskierrokselle uuteen loft kerrokseen, ennen muiden bloggaajien saapumista.

Astuimme ylimmässä kerroksessa hissistä ulos. Astuin noin vain huolimattomasti, valmiina harppaamaan eteenpäin. Muutama askel ja ymmärsin; käveli unelmieni matolla. Muut painoivat eteenpäin käytävää pitkin ja minä olisin halunnut kokea tilanteen rauhassa. Ylellinen matto ei ole nilkkojen tuho edes korkokenkäilijälle. Se oli jotain aivan upeaa. En osaa kuivailla kokemusta. Ajattele, että kävälisit kiinteän hattaran päällä tai tiukaksi pakatun kasrtatun villan päällä tai en minä tiedä.

Elämässä on liian vähän hetkiä fiilistellä niitä oikeasti makeita asioita, kuten matolla kävelyä.


Ajattele kuinka kivaa olisi napata tuommoinen loft-huone ja viettää siellä tyttöjen iltaa. Hengata pyjamapöksyissä ja syödä kasvisdippiä samalla kun höpäjää. Oikeasti tuohon karheaan ulkonäköön sopisi niin hyvin flenellipökät ja villasukat, mutta tiedäthän Suomen, täällä ei arvosteta semmoista raikasta merituulta sisätiloissa, kuten teillä siellä.

Näistä lofteista puuttuvat kaikki ne oikean loftin särmät, siis ne entisaikojen loftien. Näissä on lämpimät lattiat, toimivat sähkölaitteet ja lämpö. Tosin marraskuun koleudessa ne ehkä ovat  vain plussaa. Samoin plussaa oli valaistus, joka teki kauniiksi. Lämmin, pehmeä valo sai kaiken näyttämään paremmalta.

Tutustuttuamme aikamme huoneeseen ja loft-huoneissa asuvien yhteiseen terassiin, josta oli hulppeat näkymät yli Helsingin, palasimme alakertaan odottamaan aterian alkua.

Paistettu juustokakku kardemummalla <3
Kaikki oli hienoa, upeaa ja herkullista. Ja kaikki sujui hyvin siihen saakka, kun juutuin kiinni suklaakakkuun. Tiedäthän sen tunteen, kun kakku pitää aloittaa ihmisten katseiden alla? Jännäät siinä miten homma onnistuu ja saatko leikattua siistin ja sopivan kokoisen palan.

Iskin sitten kakkulapion reippaasti suklaakakkuun, tarkoituksenani tehdä ensimmäinen leikkaus kakkuun. Se kakkulapio sitten jumahtikin siihen. En saanut painettua sitä alas laitaan päin, koska se oli liian keskellä kakkua. En saanut kakkulapiota ylös kakusta, vaan kakku meinasi nousta mukana. Siinä sitten posket helottaen odotin henkilökuntaa uusien aseiden kanssa avuksi ja koko ruokabloggari porukka tuijotti minua. Tuli todella sellainen olo, et tässä mä ny sit oon, ruokabloggaajien huippuja, en osaa edes kakkua leikata :D


Joulumenun alkuruoka pöydässä oli salaattia jota olisit rakastanut: Cobb salaattia. Muistuta, että teemme tuota talvilomallasi. Huomaathan rakas, että siinä on reilusti sinihomejuustoa, josta et välitä ja taas olen sitä sinulle tyrkyttämässä. En ymmärrä mikä siinä on, miksen opi muistamaan ettei se ole juttusi. Aina joskus olen surullinen siitä, miten kauaksi arkisissa asioissa etäännymme. En enää ole varma, mikä on lempiruokasi, mitä haluat aamiaiseksi, oletko oppinut pitmään muistakin inhokeista, kuin oliiveista.

Skype, whatsapp, face, blogi, puhelut, kortit tai mikään tuommoinen ei ole sama kuin yhdessä asuminen, yhdessä oleminen yhdessä eläminen. Odotan jo malttamattomana paluutasi ja hetkellistä yhteistä arkeamme.


17.11.2014

Älyttömät hanskat


Joku voisi sanoa tumppujen olevan tiensä päässä, mutta niin ei asianlaita ole. Vanhana Korson Marttana minä (ja Aika) olen muovannut vanhoista tavallisista tumpuista älyhanskat. Näillä käy kännykän räpeltäminen ilman hanskojen riisumista.

Tänään menee vahvasti muutenkin, kokouksessa joku totesi tänään olevan maanantai. Katsoin sanojaa pitkään, sillä tänäänhän on torstai, yksi päivä vielä ja viikonloppu alkaa.

Olen kartalla, on älyhanskat ja älyä olla kiistelemättä maanantain koettelemusten kanssa.

PS. Joulupukilta voisin toivoa uudet tumput. Aitoa matskua, ei mitään keinonukkaa.

15.11.2014

Matkalaulu


Ennen kuin lähdin lampaiden maahan ensimmäistä kertaa kokosin soittolistan. Opin laulut etu- ja takaperin ennen lähtöä. Lentokoneessa itkiessäni turvauduin tuttuihin lyriikoihin. Ensimmäiset kuukaudet kuuntelin samoja sointuja viikosta toiseen.

PMMP:n Matkalaulu oli tällä soittolistalla. Osasin koko peruskouluaikani taustalla soineen kappaleen sanat etu- ja takaperin, mutta ymmärsin ensimmäistä kertaa niiden merkityksen vasta juuri lähtöäni. Niissä oli jotain maagista, taianomaista. Tiedättehän ne laulut, jotka kuulostavat omilta tunteilta, omilta ajatuksilta? Ne, joihin samastuu niin kovasti, että melkein pakahtuu? Matkalaulu oli vain yksi näistä, mutta sattumalta lainasin juuri sitä ennen Walesiin lähtöäni kirjoittamassa blogitekstissä:


"Perillä" on tuolla edessämme jossain
Mennään, mutta ajetaan hiljempaa
Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan
Tämä voi olla
koko elämämme ihanin päivä
Ajetaan hiljempaa
Toivon, että matka jatkuu, jatkuu vaan”

Muistan edelleen sen käsinkosketeltavan jännityksen, sen alastoman pelon, jota tunsin vain tunteja ennen lähtöäni. Nyt tuntuu vähän hupsulta lukea tuota intoa pursuavaa tekstiä, jossa vakuutan olevani valmis kaiken maailman haasteisiin, sillä todellisuudessa taisin vain koettaa vakuutella itselleni, että selviän.

Mutta niinhän minä selvisin. Totuin, kotiuduin ja unohdin Matkalaulun.


En potenut koti-ikävää juuri lainkaan ensimmäisen vuoden aikana. Älkää käsittäkö väärin, ikävöin suomen kieltä, Fazeria, elämän helppoutta ja jokaista tärkeää, mutta en ollut sillä tavalla homesick. Ajattelin, että selvisin helpolla ja keskityin olemaan iloinen. Onneksi, sillä koti-ikävä, erityisesti ensimmäisenä vuonna ennen todellisten ystävien löytämistä, voi olla täällä tavattoman yksinäistä. 

Odotin aina kotiin menemistä, mutta kertaakaan en halunnut lähteä AC:sta. En osaa sanoin kuvata niitä ristiriitaisia tunteita, kun halusin vain saapua mutten koskaan lähteä. Ymmärsin ensimmäistä kertaa melkein vuosi sitten lähteässäni joululomalle, että elämäni siitä eteenpäin olisi pelkkiä jäähyväisiä. Se on samaan aikaan sydäntäsärkevää ja parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut.

Tätä hyvin kuvaa kotiinpaluuni kesälomaksi. Olin ollut tavattoman stressaantunut toukokuun viimeiset viikot ja viettänyt päiväni kirjoitellen muistoja ystävien vuosikirjoihin, ja edellisen yön vaivaiset kahden tunnin unet, voimaton itkeminen ja koko päivän matkustaminen vaativat veronsa. Lentokoneen laskeutuessa Helsinki-Vantaalle kyyneleet alkoivat valua, ja nähdessäni äidin ja mummon romahdin täysin. Olin niin onnellinen, niin surullinen ja yksinkertaisesti vain niin täynnä tunteita, etten pysynyt pystyssä.

Kesä teki tehtävänsä: nautin kaupunkielämästä ja mökkeilystä, luin iloksi ekaa kertaa kuukausiin, nukuin univelkani pois ja sain Extended Essayn hyvälle mallille.

Pelkäsin third termiä, kolmatta lukukautta, jo kauan ennen sen alkua. Tiedostin elokuussa, että tästä syksystä tulisi tähänastisen elämäni haastavin. Ja sitä se on ollutkin: IB on narttukoira, kaikkia väsyttää ja ärsyttää ja jatkuvasti pitäisi olla tekemässä jotain järkevää ja tuotteliasta. Väsymys hiertää ihmissuhteissa, ja koko koulu tuntuu painekattilalta. Hyviä hetkiä on tietysti edelleen, mutta tämä syksy ylitti odotukseni vaikeudellaan. Ystäväni Josephine kirjoitti samasta aiheesta täällä, ja voin käsi sydämellä allekirjoittaa joka sanan. Ennen syyslomaa olin niin räjähdysherkkä, ettei loma olisi voinut osua parempaan saumaan.



Palattuani tälle sumuiselle saarelle päätinkin keskittyä tietoisesti omaan jaksamiseen ja hyvinvointiin. Haluan muistaa Atlantic Collegen sellaisena kuin se on: käsittämättömän kauniina ja ainutlaatuisena paikkana. Näissä ajatuksissa palasin yli vuoden takaisen soittolistan pariin, sillä halusin muistuttaa itseäni siitä viattomasta innostuksesta ja odotuksesta, jota tunsin ennen tänne saapumista. Yllätyksekseni samastun edelleen samoihin lauluihin, mutta nyt tartun eri lauseisiin, eri sooloihin ja eri nuotteihin. 

Nyt kun tiedän, miltä koti-ikävä tuntuu, Passengerin Let Her Go tuntuu uudelta laululta: "I only hate the road when I'm missing home", lauletaan, ja olen samaan aikaan täysin samaa sekä päinvastaista mieltä.
Kun Amsterdamissa katusoittajat tapailivat Cat Stevensin Wild Worldia, tanssin kuin mielipuoli ihmetellen miten aikaa onkaan kulunut elokuun kahdeksennestatoista vuonna 2013.

Huomasin kiduttavani kurkkuani ja minut kuulevien korvia PMMP:n Matkalaululla. Nyt huomioni on vain viimeisen säkeistön lyriikoissa:

“Avaan ikkunan
hengitän sisään maisemaa
niin täydellistä, että pelottaa
Pelkään, että aika ajaa meidät erilleen
Mitä sitten teen
mitä sitten teen?”

Juuri näin ajattelen AC-kokemuksestani tällä hetkellä. Tämä paikka ja UWC eivät ole mitä kuvittelin niiden olevan; en löytänyt taivasta enkä muuttanut utopiaan. Täällä on ollut paljon vaikeampaa kuin osasin kuvitella, enkä ole löytänyt kaikkea etsimääni. Mutta silti viimeiset vuosi ja kolme kuukautta ovat olleet tähänastisen elämäni parasta aikaa. Olen tavannut kauniita, älykkäitä ihmisiä, kerännyt takataskut täyteen kokemuksia, joita en voisi saada missään muualla. Olen itse kasvanut ja muuttunut, ja olen nyt entistä paljon itsevarmempi, kypsempi ja ennen kaikkea onnellisempi.

Niin, tämä on ollut aika epätäydellisen täydellistä aikaa. Ja se pelottaa. En tiedä mitä teen toukokuussa, kun tämä kaikki loppuu. Miten suhtautua siihen, että rakastamani ihmiset eivät enää jaakaan huonetta kanssani vaan asuvat toisella puolella maailmaa? Entä siihen, että ympärillä olevat ihmiset eivät tahdokaan samalla vimmalla pelastaa maailmaa, syödä pelkkää kasvisruokaa ja keskustella jälkistruktualismista auringonnousuun? Pelkään, että kyynistyn, että unohdan kaiken täällä oppimani.

Ja pelkään, että unohdan kaikki tapaamani ja rakastamani ihmiset. Tänne lähtiessäni otin tietoisen riskin: hyväksyin sen, että todennäköisesti suuri osa Suomessa olleista kaverisuhteista päättyy, koska kaikkiin ei vain ole mahdollista pitää yhteyttä. Olen parhaani mukaan yrittänyt ylläpitää kaikkein tärkeimpiä ihmissuhteita, tosin vaihtelevalla menestyksellä. Olen huono luopumaan, enkä tahdo luopua enää minulle tärkeistä ihmisistä. Tänne yksin muuttaminen vahvisti arvostustani ystäviä ja perhettä kohtaan, ja tiedän, että olisin hukassa jos olisin yksin.

Siispä vaikka AC:sta lähtemiseen liittyy myös innostusta ja hyväntuulista jännitystä (mistä maasta, miltä mantereeelta löydän itseni vuoden päästä? kenen kanssa, mitä tekemässä, mitä oppimassa?), tunnen tällä hetkellä pakahduttavaa yhteinäisyyden tunnetta Matkalaulun kanssa. Kummallista, mitä kaikkea muutaman minuutin pituinen poppirenkutus voikaan saada aikaan. Mutta toisaalta, ajattelin aina, että siinä oli jotain symbolista, että se bändi, jota olen läpi lapsuuteni aina musiikkimaun muuttumisesta huolimatta kuunnellut, erosi sinä vuonna, kun lähdin elämäni suurimpaan ja aikuisimpaan seikkailuun.

Lyriikat Paula Vesalan ja Mira Luodin kirjoittamasta Matkalaulusta