1.11.2014

Bruxelles


Olen kotona. En koti-kotona, mutta kotona kuitenkin. Saavuimme ystävällisen pienelle Cardiffin lentokentälle eilen aamupäivällä, ja tuntikausien päiväunien, 11 tunnin yöunien ja monen kahvikupillisen jälkeen alan hiljalleen selvitä matkustuskrapulasta. Nyt kun kamerat on tyhjätty kuvista ja kännykät lukuisista selfieistä, lienee aika kirjoittaa muutama sana tästä upeasta viikosta. Kuvia ja tarinoita kertyi niin paljon, että jaan ne kahteen postaukseen. Tässä ensimmäisessä kerron reissun ensimmäisistä päivistä upeassa Brysselissä.

***
Lensimme Cardiffista Amsterdamiin ja sieltä seikkailimme tiemme megabussilla Brysseliin. Bussikuskilla oli liverpoolilainen aksentti, ja sillä se meille kertoi, että voidaan mennä Pariisiin asti Brysselin-lipulla jos halutaan. Hetki haaveiltiin patongeista ja riemukkaista kaarista, mutta ystävä odotti Belgiassa. Hollantilaisen moottoritien pimeydessä nautin juurettomuudesta, ja yhdessä tanssimme puolen yön paremmalla puolella suljetun Mäkkärin pihalla.

Päädyimme ranskankielisen taksin kyydissä matkalaukkuinemme kuokkimaan paikallisiin partiobileisiin, joissa puhuttiin vieraita kieliä ja heiteltiin kaljapulloja lattialle. Matka jatkui siellä töissä olleen ystävän luokse ja nukkumaan päästiin vähän ennen auringonnousua.
Matkaseura: Ayberk (Turkki), minä, Charlotte (Brysseli, meidän majoittaja), Hellie (Englanti/Thaimaa), Kristine (Norja).
Sunnuntaina oli YK-päivä, mikä tuntui kummallisen symboliselta, sillä oltiinhan me lauma poliittisesti enemmän tai vähemmän aktiivisia teinejä eri maista yhdessä Euroopan pääkaupungissa.
Kadunkulmat tuntuivat olevan elossa: vanhojen koristeellisten rakennusten seinät oli peitetty taidokkailla maalauksilla ja ilmassa väreili vohvelintuoksun lisäksi akustisen kitaran soinnut.
Belgia on tunnettu ruoasta: on suklaata, vohveleita, olutta, ranskalaisia ja vielä mitä. Me oltiin vielä tuplasti onnekkaita, kun seurueessa oli turkkilainen kokki. Ruoka oli siis hyvää ja sitä oli paljon. Siis tosi hyvää ja tosi paljon.
Brysselissä on metroratikoita (pre-metroja?) joka paikassa. On matkustajia, jotka katsovat vieraskielisiä vähän kummallisesti, mutta myös matkustajia, jotka tarjoavat kömpelösti apua eksyneille ja hymyilevät hymyä, joka ei tarvitse sanakirjaa.
Belgian auringonlaskut olivat niitä sellaisia, joissa koko maailma kylpee oranssissakeltaisessapinkissäpersikassa ja sitä tahtoo vain istua yllä kaupungin, jossa naapureina asuvat Bob Marleyn fanit ja kansainväliset viisaat diplomaatit.

Sisäoppilaitoselämään kuuluu kavereiden kanssa elämisen lisäksi sääntöjä ja kotiintuloaikoja. Erityisesti viimeaikaisten alkoholiin liittyvien keskustelujen valossa syysloma tarjosi meille vapautta, josta nauttien päädyimme harhailemaan ympäri kaupunkia suunnasta välittämättä. 
Katselimme, kuinka aurinko laski ja sen sijaan Atomium ("the Eiffel tower of Brussels") syttyi ja valaisi maan. Söimme paikalliseen tapaan ranskanperunoita ja hihitimme viiksekkään myyjän sarkastisille kommenteille.
Kirkon pihalla oli ihmislintu ja kotoisa siniristilippu. Tällaisissa kadunkulmissa opin tuntemaan omia stereotypioitani rikkovan Brysselin: en sitä Euroopan Unionin keskusta, vaan tunnelmallisen, rauhallisen ja ystävällisen kaupungin.

Belgiassa oli jotain sellaista, joka sai hapuilemaan Waltarin sanoja:

Päivässä ja yössä
halki Euroopan,
jyskiväin vaunujen edessä
jättiläisveturi,
radn varrella lennätinlankojen laulu.

Lyypekin vaaleanvihreät puistot
ja oudosti leikatut puut,
synkät, uhmailevat työmieskasvot.
Hampurin asemahalli
valtavin, jyrisevin seinäpinnoin.
Lentävät kilometrimerkit,
Cologne.

Yö Belgiassa,
mustien kukkularyhmän takana
liekehtivän punainen kuu.
Liège,
tulta suitsevat masuunit
unikuvina pauhaavassa pimeydessä.
Aamulla violetti taivas
ja Pariisi.

Taxilla huimaa vauhtia
valkeille silloille asti
ohimoissa vielä
rautakiskojen jyske.

- Mika Waltari -

Sellainen oli meidän Brysseli. Haluaisin osata tiivistää sen kauneuden, mutta sanat tuntuvat liian kömpelöiltä. Käykää kokemassa, ette kadu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti