18.11.2014

Helsingin ihanin hotelli


Pakko kirjoittaa sinulle tästä, kun en ole kaikkien muiden kuulumisten alta päässyt kunnolla hehkuttamaan keskiviikkoista kokemustani. Ruokabloggaajat olivat taas saaneet kutsun Klaus K:hon tutustumaan heidän joulumenuuseen ja olin tietenkin innolla mukana. Rakastuin vuosia sitten hotelliin tutustuessani siihen ensimmäisen yhteistyön merkeissä.

Tiedät minut, minuun vetoaa suomalainen mytologia, vahvat tarinat, kotoisuus ja luksus. Miten olisin voinut olla ihastumatta hotelliin joka ammentaa Kalevalasta, on kotoisampi kuin mikään kohtaamani julkinen paikka ja jonka palvelu hakkaa sen hienon hotellin Lontoossa.

Viikkoa aiemmin olin toisessa hienossa paikassa koulutuksessa ja edelleen jaksan kaikille, jotka vain suostuvat kuntelemaan, kertoa kuinka pöyristynyt olin ja olen edelleen siitä, että vesi tarjottiin lerpuista muovimukeista. En innostu nyt aiheesta, en vaikka sormia syyhyttäisi vaan palaan aiheeseen.


Me olemme lukeneet osittain samoja kirjoja ja siksi tiedän sinun lukeneen ylellisistä, upottavista matoista. Olen aina halunnut kävellä sellaisella, korkokengissä. Toki olen ollut skeptinen ja tuuminut moisen todennäköisesti koituvan nilkkojeni kohtaloksi, mutta haave on silti kytenyt.

Keskellä tätä kaaoottisenkiireistä aikaa (miten niin minulla on edelleen ajankäytön ongelmia?) sain mahdollisuuden vanhan mielitekoni toteuttamiseen. Aloitan siis alusta.

Saavuin Klaus K:hon hivenen etuajassa, sillä myöhästyminen on epäkohteliasta ja piskuruinen ruokablogini ei ole niin cool, että voisin riskeerata kutsut sotkemalla aikataulut. Aulassa meitä bloggaajia vastaanottamassa oli hotellin johtajatar ja siinä kepeitä kuulumisia vaihtaessa minun oli pakko udella mitä uutta ihanaa hotellissa oli sitten viime käynnin tapahtunut.


Hotelli oli laajentunut 30 huoneella ja ne oli rakennettu ylimpään kerrokseen. Sain mahdollisuuden toisen bloggaajan kanssa päästä yksityiskierrokselle uuteen loft kerrokseen, ennen muiden bloggaajien saapumista.

Astuimme ylimmässä kerroksessa hissistä ulos. Astuin noin vain huolimattomasti, valmiina harppaamaan eteenpäin. Muutama askel ja ymmärsin; käveli unelmieni matolla. Muut painoivat eteenpäin käytävää pitkin ja minä olisin halunnut kokea tilanteen rauhassa. Ylellinen matto ei ole nilkkojen tuho edes korkokenkäilijälle. Se oli jotain aivan upeaa. En osaa kuivailla kokemusta. Ajattele, että kävälisit kiinteän hattaran päällä tai tiukaksi pakatun kasrtatun villan päällä tai en minä tiedä.

Elämässä on liian vähän hetkiä fiilistellä niitä oikeasti makeita asioita, kuten matolla kävelyä.


Ajattele kuinka kivaa olisi napata tuommoinen loft-huone ja viettää siellä tyttöjen iltaa. Hengata pyjamapöksyissä ja syödä kasvisdippiä samalla kun höpäjää. Oikeasti tuohon karheaan ulkonäköön sopisi niin hyvin flenellipökät ja villasukat, mutta tiedäthän Suomen, täällä ei arvosteta semmoista raikasta merituulta sisätiloissa, kuten teillä siellä.

Näistä lofteista puuttuvat kaikki ne oikean loftin särmät, siis ne entisaikojen loftien. Näissä on lämpimät lattiat, toimivat sähkölaitteet ja lämpö. Tosin marraskuun koleudessa ne ehkä ovat  vain plussaa. Samoin plussaa oli valaistus, joka teki kauniiksi. Lämmin, pehmeä valo sai kaiken näyttämään paremmalta.

Tutustuttuamme aikamme huoneeseen ja loft-huoneissa asuvien yhteiseen terassiin, josta oli hulppeat näkymät yli Helsingin, palasimme alakertaan odottamaan aterian alkua.

Paistettu juustokakku kardemummalla <3
Kaikki oli hienoa, upeaa ja herkullista. Ja kaikki sujui hyvin siihen saakka, kun juutuin kiinni suklaakakkuun. Tiedäthän sen tunteen, kun kakku pitää aloittaa ihmisten katseiden alla? Jännäät siinä miten homma onnistuu ja saatko leikattua siistin ja sopivan kokoisen palan.

Iskin sitten kakkulapion reippaasti suklaakakkuun, tarkoituksenani tehdä ensimmäinen leikkaus kakkuun. Se kakkulapio sitten jumahtikin siihen. En saanut painettua sitä alas laitaan päin, koska se oli liian keskellä kakkua. En saanut kakkulapiota ylös kakusta, vaan kakku meinasi nousta mukana. Siinä sitten posket helottaen odotin henkilökuntaa uusien aseiden kanssa avuksi ja koko ruokabloggari porukka tuijotti minua. Tuli todella sellainen olo, et tässä mä ny sit oon, ruokabloggaajien huippuja, en osaa edes kakkua leikata :D


Joulumenun alkuruoka pöydässä oli salaattia jota olisit rakastanut: Cobb salaattia. Muistuta, että teemme tuota talvilomallasi. Huomaathan rakas, että siinä on reilusti sinihomejuustoa, josta et välitä ja taas olen sitä sinulle tyrkyttämässä. En ymmärrä mikä siinä on, miksen opi muistamaan ettei se ole juttusi. Aina joskus olen surullinen siitä, miten kauaksi arkisissa asioissa etäännymme. En enää ole varma, mikä on lempiruokasi, mitä haluat aamiaiseksi, oletko oppinut pitmään muistakin inhokeista, kuin oliiveista.

Skype, whatsapp, face, blogi, puhelut, kortit tai mikään tuommoinen ei ole sama kuin yhdessä asuminen, yhdessä oleminen yhdessä eläminen. Odotan jo malttamattomana paluutasi ja hetkellistä yhteistä arkeamme.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti