25.11.2014

Koti-ikävästä

Pienestä pitäen vietin paljon aikaa reissussa: vietin pitkiä aikoja Mummolassa, kiersin Suomea sukulaisten matkassa ja seitsenvuotiaasta juoksin kesäleireillä. Olin tottunut olemaan pitkiäkin aikoja poissa kotoa, ja vaikka aina olikin kiva tulla kotiin, en oikein koskaan potenut sellaista valtavaa itkupotkukoti-ikävää. 

Atlantic Collegeen lähteminen aika luonnollisesti sekoitti pakkaa, koska olin ensimmäistä kertaa kuukausikaupalla poissa kotoa. Kuitenkin, olin onnekas ja kuten aikaisemmin kirjoitin, en oikein kärsinyt kovasta koti-ikävästä koko ensimmäisen vuoden aikana. Oletin siis päässeeni helpolla, ja siksi yllätyinkin, kun toisen vuoden aikana aloin kaivata kotia paljon ykkösvuotta enemmän. Vaikka mulla koti-ikävä on ennemminkin seuraus paineista ja stressistä kuin se suurin syy pahaan oloon, koen tärkeäksi pysähtyä hetkeksi miettimään mistä tässä kaikessa oikein on kyse.


Mitä mulla sitten on ollut niin kova ikävä?

- Äitiä ja perhettä ja kavereita. Ihan valtava ikävä. Aika odotettavissa ja itsestäänselvää, mutta sellainen juttu johon ei oikein voi varautua. Surettaa, miten nykyään olen niin riippuvainen Skypestä, Facebookista ja WhatsAppista, koska ne tarjoavat sen ainoan pienen palan kotia, jonka voin täällä saada.   

- Yksityisyyttä. Yksinkertaisesti sitä, että voi rääkyä karaokea alasti tai pukeutua mummon vanhoihin kimaltaviin kasarikuteisiin sunnuntaiaamuna. En väitä, että välttämättä tekisin niin, mutta se että voi jos tahtoo, se vapaus olla välittämättä kenenkään muun mielipiteestä, sitä minä kaipaan.

- Suomen kieltä. Mun mielestä suomi on ehdottomasti maailman kaunein ja tärkein ja merkityksellisin kieli, eikä mulla oo koskaan ollut ysiä huonompaa äidinkielessä. En täällä AC:ssa tosiaan opiskele suomea, ja olenkin huomannut unohtelevani sanoja ja kielioppisääntöjä sekä käyttäväni aina välillä hyi-niin-hirveitä anglismeja ("ottaa suihku?" sinä-passiivi?). Entiselle äidinkielihirmulle tämä on ollut tosi surullinen ja nolo muutos. Totta puhuen pelkään vähän, että mitenköhän mun suomen käy, jos päädyn vielä yliopistoonkin ulkomaille.

- Sitä, että on hyväksyttävää olla tekemättä mitään. Tällä hetkellä meillä on AC:ssa paljon keskustelua niin akateemisista kuin muistakin paineista, ja kieltämättä lähes jokainen kakkosvuotinen (minut mukaan lukien) on kävelevä stressikasa. Tästä huolimatta meidän koulu on niin tupaten täynnä  hyperaktiivisia perfektionisteja, jotka eivät aina osaa ottaa iisisti. Siksipä meillä onkin aika voimakasta sosiaalista painetta olla kaikessa mukana ja olla hyvä parempi paras siinä mihin ikinä ryhtyykään. Kaipaan sitä, että voin tulla koulusta kotiin, laittaa aivot pois päältä ja olla tekemättä mitään, ja se oli ihan okei.

- Suomalainen kulttuuri. Ja tällä tarkoitan just sitä ihanan juroa suomalaisjuntteilua, sitä, että on okei olla hiljaa, kaikille ei ole pakko puhua, eikä aina tarvitse olla maailman sosiaalisin. Joskus on vain niin mahdottoman väsyttävää olla jatkuvasti olevinaan niin hyvällä tuulella ja kysellä kuulumisia, vaikka oikeasti haluisi vain sen aamukahvin ja hetken hiljaisuutta ennen pitkää päivää. Olen myös oppinut arvostamaan enemmän joitain luonteenpiirteitä, kuten rehellisyyttä ja mutkattomuutta, jotka tuntuvat kuuluvan suomalaiseen kulttuuriin voimakkaammin kuin moneen muuhun.


Jotta tämä ei menisi pelkäksi valittamiseksi ja surkutteluksi, täytynee mun ottaa huomioon myös kolikon kääntöpuoli. Mitä mä olenkaan oppinut kaikesta kurjuudesta?

- Itsenäisyyttä. Sellaiset aikuiset käytännönjutut, kuten verkkopankin käyttäminen tai lentolippujen ostaminen hoituvat nykyään jos ei sujuvasti niin ainakin entistä paljon paremmin. Tätäkin tärkempää on kuitenkin se, että olen oppinut selviäväni yksin. Osittain olen ymmärtänyt tukiverkkoni kestävyyden, ja osittain olen vain tajunnut, että pärjään omin voimin vaikeistakin tilanteista. Tästä syystä olen nykyään paljon itsevarmempi, ja se on tietysti tosi hyvä juttu.

- Niin henkisen kuin fyysisenkin tilan jakaminen on aika luonnollisesti opettanut juurikin sitä jakamista. Oikeastaan kaiken voi tehdä yhdessä ja ihan rehellisesti sanottuna monet asiat (kuten hiustenpesu ja pyykkien kuivumaan ripustaminen) ovat paljon hauskempia kun on seuraa. Se on opettanut joustavuutta ja muiden huomioon ottamista: en kälätä puhelimessa omassa huoneessani jos siellä on muita, ja jos herään tuntia ennen muita ehtiäkseni meditoimaan, käytän pukeutuessani kattovalon sijaan taskulamppua.

- Englannin kieltä. Aika itsestäänselvä juttu, mutta mainittakoon vastapainoksi tuolla suomi-kommentille. Kai mun pitäisi aktiivisemmin ylläpitää suomea, mutta täällä jää aika vähän aikaa tehdä ylimääräisiä "töitä". Luotan siis siihen, että suomi on vähän kuin polkupyörällä ajaminen, ja hurjastakin horjumisesta huolimatta pääsen aina eteenpäin.

- Tässä painekattilassa omat rajat tulevat väistämättä tutuiksi: täytyy itse oppia tuntemaan itsensä niin hyvin, että teitää milloin vauhti on liian kova ja milloin pää ja keho eivät meinaa pysyä mukana. Kun tietää mitä ja milloin osaa ja pystyy, on helpompi olla realistinen tavoitteiden kanssa, ja kaipa tämä kulkee käsi kädessä tuon itsevarmuuden kanssa.

- UWC:n arvoihin kuuluu tärkeänä osana itsensä jatkuva haastaminen, ja sitä arki täällä kyllä joskus on. AC:n omaan kulttuuriin ja sen oppilaiden taustojen erilaisuuteen tottui yllättävän nopeasti, mutta ei sitä omalla mukavuusaluellaan liian pysyvästi kannata olla. Tulin tänne juurikin oppiakseni muista kulttuureista ja elääkseni erilaista elämää, eli kai tämä oli jonkinlaista veren nenästä kaivamista, joka jollain kummallisella masokistisella tavalla tekee tästä paikasta juuri niin upean kuin se on.


***
Sellaisia pohdintoja tällä kertaa. Enää muutama jännittävä viikko ennen joululomaa, ja siihen saakka mussutan jääkaapissa lymyäviä Ruispaloja, fiilistelen korvanapeista kuuluvaa suomalaista ysärirokkia, ja muistan että "home is where the heart is, maybe mine's happy in a few pieces".

Kuvat talvelta ja kesältä 2013.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti