15.11.2014

Matkalaulu


Ennen kuin lähdin lampaiden maahan ensimmäistä kertaa kokosin soittolistan. Opin laulut etu- ja takaperin ennen lähtöä. Lentokoneessa itkiessäni turvauduin tuttuihin lyriikoihin. Ensimmäiset kuukaudet kuuntelin samoja sointuja viikosta toiseen.

PMMP:n Matkalaulu oli tällä soittolistalla. Osasin koko peruskouluaikani taustalla soineen kappaleen sanat etu- ja takaperin, mutta ymmärsin ensimmäistä kertaa niiden merkityksen vasta juuri lähtöäni. Niissä oli jotain maagista, taianomaista. Tiedättehän ne laulut, jotka kuulostavat omilta tunteilta, omilta ajatuksilta? Ne, joihin samastuu niin kovasti, että melkein pakahtuu? Matkalaulu oli vain yksi näistä, mutta sattumalta lainasin juuri sitä ennen Walesiin lähtöäni kirjoittamassa blogitekstissä:


"Perillä" on tuolla edessämme jossain
Mennään, mutta ajetaan hiljempaa
Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan
Tämä voi olla
koko elämämme ihanin päivä
Ajetaan hiljempaa
Toivon, että matka jatkuu, jatkuu vaan”

Muistan edelleen sen käsinkosketeltavan jännityksen, sen alastoman pelon, jota tunsin vain tunteja ennen lähtöäni. Nyt tuntuu vähän hupsulta lukea tuota intoa pursuavaa tekstiä, jossa vakuutan olevani valmis kaiken maailman haasteisiin, sillä todellisuudessa taisin vain koettaa vakuutella itselleni, että selviän.

Mutta niinhän minä selvisin. Totuin, kotiuduin ja unohdin Matkalaulun.


En potenut koti-ikävää juuri lainkaan ensimmäisen vuoden aikana. Älkää käsittäkö väärin, ikävöin suomen kieltä, Fazeria, elämän helppoutta ja jokaista tärkeää, mutta en ollut sillä tavalla homesick. Ajattelin, että selvisin helpolla ja keskityin olemaan iloinen. Onneksi, sillä koti-ikävä, erityisesti ensimmäisenä vuonna ennen todellisten ystävien löytämistä, voi olla täällä tavattoman yksinäistä. 

Odotin aina kotiin menemistä, mutta kertaakaan en halunnut lähteä AC:sta. En osaa sanoin kuvata niitä ristiriitaisia tunteita, kun halusin vain saapua mutten koskaan lähteä. Ymmärsin ensimmäistä kertaa melkein vuosi sitten lähteässäni joululomalle, että elämäni siitä eteenpäin olisi pelkkiä jäähyväisiä. Se on samaan aikaan sydäntäsärkevää ja parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut.

Tätä hyvin kuvaa kotiinpaluuni kesälomaksi. Olin ollut tavattoman stressaantunut toukokuun viimeiset viikot ja viettänyt päiväni kirjoitellen muistoja ystävien vuosikirjoihin, ja edellisen yön vaivaiset kahden tunnin unet, voimaton itkeminen ja koko päivän matkustaminen vaativat veronsa. Lentokoneen laskeutuessa Helsinki-Vantaalle kyyneleet alkoivat valua, ja nähdessäni äidin ja mummon romahdin täysin. Olin niin onnellinen, niin surullinen ja yksinkertaisesti vain niin täynnä tunteita, etten pysynyt pystyssä.

Kesä teki tehtävänsä: nautin kaupunkielämästä ja mökkeilystä, luin iloksi ekaa kertaa kuukausiin, nukuin univelkani pois ja sain Extended Essayn hyvälle mallille.

Pelkäsin third termiä, kolmatta lukukautta, jo kauan ennen sen alkua. Tiedostin elokuussa, että tästä syksystä tulisi tähänastisen elämäni haastavin. Ja sitä se on ollutkin: IB on narttukoira, kaikkia väsyttää ja ärsyttää ja jatkuvasti pitäisi olla tekemässä jotain järkevää ja tuotteliasta. Väsymys hiertää ihmissuhteissa, ja koko koulu tuntuu painekattilalta. Hyviä hetkiä on tietysti edelleen, mutta tämä syksy ylitti odotukseni vaikeudellaan. Ystäväni Josephine kirjoitti samasta aiheesta täällä, ja voin käsi sydämellä allekirjoittaa joka sanan. Ennen syyslomaa olin niin räjähdysherkkä, ettei loma olisi voinut osua parempaan saumaan.



Palattuani tälle sumuiselle saarelle päätinkin keskittyä tietoisesti omaan jaksamiseen ja hyvinvointiin. Haluan muistaa Atlantic Collegen sellaisena kuin se on: käsittämättömän kauniina ja ainutlaatuisena paikkana. Näissä ajatuksissa palasin yli vuoden takaisen soittolistan pariin, sillä halusin muistuttaa itseäni siitä viattomasta innostuksesta ja odotuksesta, jota tunsin ennen tänne saapumista. Yllätyksekseni samastun edelleen samoihin lauluihin, mutta nyt tartun eri lauseisiin, eri sooloihin ja eri nuotteihin. 

Nyt kun tiedän, miltä koti-ikävä tuntuu, Passengerin Let Her Go tuntuu uudelta laululta: "I only hate the road when I'm missing home", lauletaan, ja olen samaan aikaan täysin samaa sekä päinvastaista mieltä.
Kun Amsterdamissa katusoittajat tapailivat Cat Stevensin Wild Worldia, tanssin kuin mielipuoli ihmetellen miten aikaa onkaan kulunut elokuun kahdeksennestatoista vuonna 2013.

Huomasin kiduttavani kurkkuani ja minut kuulevien korvia PMMP:n Matkalaululla. Nyt huomioni on vain viimeisen säkeistön lyriikoissa:

“Avaan ikkunan
hengitän sisään maisemaa
niin täydellistä, että pelottaa
Pelkään, että aika ajaa meidät erilleen
Mitä sitten teen
mitä sitten teen?”

Juuri näin ajattelen AC-kokemuksestani tällä hetkellä. Tämä paikka ja UWC eivät ole mitä kuvittelin niiden olevan; en löytänyt taivasta enkä muuttanut utopiaan. Täällä on ollut paljon vaikeampaa kuin osasin kuvitella, enkä ole löytänyt kaikkea etsimääni. Mutta silti viimeiset vuosi ja kolme kuukautta ovat olleet tähänastisen elämäni parasta aikaa. Olen tavannut kauniita, älykkäitä ihmisiä, kerännyt takataskut täyteen kokemuksia, joita en voisi saada missään muualla. Olen itse kasvanut ja muuttunut, ja olen nyt entistä paljon itsevarmempi, kypsempi ja ennen kaikkea onnellisempi.

Niin, tämä on ollut aika epätäydellisen täydellistä aikaa. Ja se pelottaa. En tiedä mitä teen toukokuussa, kun tämä kaikki loppuu. Miten suhtautua siihen, että rakastamani ihmiset eivät enää jaakaan huonetta kanssani vaan asuvat toisella puolella maailmaa? Entä siihen, että ympärillä olevat ihmiset eivät tahdokaan samalla vimmalla pelastaa maailmaa, syödä pelkkää kasvisruokaa ja keskustella jälkistruktualismista auringonnousuun? Pelkään, että kyynistyn, että unohdan kaiken täällä oppimani.

Ja pelkään, että unohdan kaikki tapaamani ja rakastamani ihmiset. Tänne lähtiessäni otin tietoisen riskin: hyväksyin sen, että todennäköisesti suuri osa Suomessa olleista kaverisuhteista päättyy, koska kaikkiin ei vain ole mahdollista pitää yhteyttä. Olen parhaani mukaan yrittänyt ylläpitää kaikkein tärkeimpiä ihmissuhteita, tosin vaihtelevalla menestyksellä. Olen huono luopumaan, enkä tahdo luopua enää minulle tärkeistä ihmisistä. Tänne yksin muuttaminen vahvisti arvostustani ystäviä ja perhettä kohtaan, ja tiedän, että olisin hukassa jos olisin yksin.

Siispä vaikka AC:sta lähtemiseen liittyy myös innostusta ja hyväntuulista jännitystä (mistä maasta, miltä mantereeelta löydän itseni vuoden päästä? kenen kanssa, mitä tekemässä, mitä oppimassa?), tunnen tällä hetkellä pakahduttavaa yhteinäisyyden tunnetta Matkalaulun kanssa. Kummallista, mitä kaikkea muutaman minuutin pituinen poppirenkutus voikaan saada aikaan. Mutta toisaalta, ajattelin aina, että siinä oli jotain symbolista, että se bändi, jota olen läpi lapsuuteni aina musiikkimaun muuttumisesta huolimatta kuunnellut, erosi sinä vuonna, kun lähdin elämäni suurimpaan ja aikuisimpaan seikkailuun.

Lyriikat Paula Vesalan ja Mira Luodin kirjoittamasta Matkalaulusta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti