13.1.2015

One Last Time


Olen taas Walesissa. Tänään juoksin aamuseitsemäksi meditoimaan, ja siellä katselin intialaisia, israelilaisia, kanadalaisia ja norjalaisia keskittyneitä kasvoja ja mietin, miten onnekas olenkaan, että olen täällä. Tuntuu mahtavalta olla täällä taas, vaikka puolentoista koulupäivän jälkeen olenkin jo hukkumaisillani koulutöihin. Olo on ristiriitainen, ja tästä tunteiden ristiaallokosta kirjoitin lauantaina lentokoneessa. 


 "Jälleen kerran näen ikkunasta kurkiestaessani pelkkää pumpulia silmän kantamattomiin. Siemailen Finnairin superherkullista mustikkamehua, eikä edes tunnin myöhästyminen Lontoon tuulisen sään takia haittaa. Olen taas matkustuslimbossani, kahden maailmani välissä. Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen tottunut matkustamaan yksin, ja pitkätkään odotusajat eivät enää vaivaa. Aika on pysähtynyt lentokoneen jylistessä eteenpäin.

Sanon aina, etten koskaan haluaisi lähteä, mutta haluaisin aina saapua. Tällä kertaa Suomesta lähteminen tuntui erityisen raskaalta paristakin syystä. Ensinnäkin kuukauden mittainen joululoma kuulostaa luksukselta, mutta on pituudestaan huolimatta liian lyhyt aika ehtiä nähdä jokaista ystävää, kaveria, sukulaista ja puolituttua tarpeeksi ja ehtiä tehdä kaikki vaaditut koulutehtävät. Koulujutut ovatkin toinen syy, miksen olisi vielä halunnut lähteä AC:hen. Niitä nimittäin riittää, ja toukokuun loppukokeet tuntuvat lähestyvän samaa vauhtia kuin itse ymmärrän miten paljon työtä hyvät arvosanat vaativat. Viimeisenä syynä onkin juuri se, mikä liittyy näihin kokeisiin: AC:n loppu ja valmistuminen. En vaan jotenkin voi käsittää, miten nopeasti viimeiset puolitoista vuotta ovat menneet, ja että tämä on viimeinen kerta hetkeen, kun suuntaan Helsinki-Vantaalta Lontoon kautta sinne etelä-walesilaiseen linnaani. Vaikka olen lähes pakahtumiseen asti innoissani kesästä ja syksyllä alkavasta uudesta seikkailusta, en vielä haluaisi hyvästellä AC:ta ja sen upean mahtavia ihmisiä.

Ehkä se on silmiin paistava auringonpaiste, 11 582 metrin korkeus tai korvanapeissa ties monettako kertaa soiva HIMin One Last Time, mutta lentokentän ristiriitaiset tunteet alkavat laantua, ja tilalle alkaa tulla tuttua saapumiseen liittyvää innostusta. 900 kilometriä Heathrow’lle, jälleennäkemisiin ja UWC-seikkailuni ehkä viimeiseen, mutta toivon mukaan muistettavimpaan, lukukauteen.


Katse on siis kohdistettu vankasti tulevaisuuteen. Olen siitä onnekkaassa asemassa, sillä mulla on jo nyt upeita suunnitelmia kesäksi ja ensi vuodeksi, jotka saavat fourth termiin liittyvän melankolian ainakin vähän lieventymään. Toukokuun lopulla jalkani koskettavat jälleen suomalaista maata, ja kesällä tarkoituksenani on matkata uuteen ja jännittävään, rentoutua mökillä, lukea pienen kirjaston verran, tehdä ahkerasti kesätöitä ja viettää aikaa tärkeiden ihmisten kanssa aina lokakuun alkuun saakka. Silloin alkaa taas uusi luku, sillä mitä todennäköisimmin suuntana on Oxfordin yliopiston oikeustieteellinen. Ne joulukuiset haastattelut menivät ilmeisesti niin hyvin, että sain keskiviikona niin kutsutun tarjouksen. Toisin sanoen sain arvosanavaatimukset, ja ne täyttämällä saan varmasti paikan. Jännitystä riittää siis heinäkuun alkuun saakka, jolloin IB-tulokset julkaistaan, mutta ainakin sain hurjasti motivaatiota lukea loppukokeisiin!

Ristiriitaisesta tunnemyrskystä ja lentokoneen seisovasta ilmasta johtuen ajatukset tuntuvat takkuavan, mutta halusin vain lyhyesti jakaa ajatuksia tästä hetkestä ja tulevaisuuden innostavista suunnitelmista. Ihanaa vuotta 2015 kaikille!"

2 kommenttia: