1.2.2015

United World Conference 2015

Okei, nyt on pakko ottaa itseä niskasta kiinni. Tämä blogin kirjoittaminen ei pitäisi olla, eikä olekaan, mitään pakkopullaa, mutta mua itseäni ärsyttää jos en aina säännöllisesti päivitä. Ihan jo siitä syystä, että lähiaikoina on tapahtunut hurjasti kaikkea ihan mieletöntä, ja kivoista jutuista kertoo mielellään muillekin. Ja ihan itseänikin ajattelen, sillä niin kovasti kuin koitankin toukokuiset valmistujaiset ja jäähyväiset pitää takaraivon perukoilla, on blogi hyvä tapa kirjata ylös fiiliksiä kuvien kera ihan omaksi muistoksikin.

Niinpä tällä tavalla sopivasti juuri ennen paria deadlinea päätin, että hemmetti nyt mä kirjotan tästä alkaneesta neloslukukaudesta. On nimittäin ollut aikamoista. Jos loppuvuosi jatkaa samaa rataa, vuosi 2015 on mulle kyllä suotuisa! Luvassa siis päätön hölpötyspostaus viime päivistä, beware.



Mitä mulle siis kuuluu?

No, ensinnäkin pääsen pian vihdoinkin eroon kaikista kamalista kökkökurssitöistä. Eli jee, aikaa lukea ja opiskella ja kerrata! Ihan tosissaan oon into piukeana ja valmis kuluttamaan istuinlihaksiani armaassa carrel unitissani, josta oon tehnyt kotoisan inspiroivan raahaamalla sinne pehmonallekarhun ja postikortin, jossa lukee kissan kokoisilla kirjaimilla Law at Oxford University. Kutsukaa nörtiksi, mutta mä oon innoissani!

En kyllä vielä ole siinä vaiheessa, että pääsisin kertaamaan. Tää ihan siksi, että vaikka motivaatiota historian ja englannin lukemiseen riittäisi, ei mua kauheesti ole kiinnostanut kirjoittaa tutkielmaa matikasta (siis häh) taikka kirjoittaa taas yhtä kommenttia taloustiedon artikkelista. Ne kun vielä saisi alta pois. Olisin varmaan saanutkin jo aikoja sitten, ellen olisi meidän koulun Peace Councilissa, joka oli mukana järjestämässä torstaina ja perjantaina ollutta United World Conferencea. Toisin sanoen mun viimeiset viikot on mennyt juosten tapaamisesta toiseen, puheita kirjoitellen ja työpajoja järjestellen. Peace Council on siis sellainen ryhmä tai komitea, joka me perustettiin viime keväänä, ja meitä oli muutamien ongelmien takia aktiivisesti konferenssiproggiksessa mukana vain kolme; minä, meidän puheenjohtaja ja mun huonekaveri. Ollaan ihan oikea rauhankomitea muuten, koska tämä puheenjohtaja on Israelista ja mun huonekaveri Libanonista! World peace in the making.

Peace out!
Avia (Israel), Natasha (Libanon), meitsi
Viikkojen valmistelu ja järjestely kuitenkin kantoi niin sanotusti hedelmää. Paripäiväinen konferenssi oli  ihan huikea kokemus, ja siellähän meitsi tepasteli korkokengät jalassa take-away cappuccino oikeassa ja opettajien huoneesta napattu keksi vasemmassa. Tunsin itseni kuulkaas tosi tärkeäksi! Oli kyllä myös hurjan jännää, sillä mä en ole yhtään innokas pitämään mitään puheita englanniksi. Vaikka tuo lontoo nykyään sujuukin ihan kohtalaisen sujuvasti, en ole vieläkään päässyt eroon tästä kurjasta epävarmuuden tunteesta, joka valtaa aina, kun pitäisi hölpöttää jotain virallista ja vieläpä ihmisten edessä. Tästä huolimatta siellähän mä puhelin suunnilleen 400 päiselle yleisölle, ja myöhemmin hostasin kaverin kanssa tunnin mittaisen paneelin parin sadan edessä. Paneelin loppuvaiheessa ei enää edes oksettanut, vaan pystyin oikeasti keskittymään meidän supermielenkiintoisten ja fiksujen vieraiden juttuihin. Tämä lienee sitä kuuluisaa pelkojen voittamista!

Vieraista puheenollen, meillä oli ihan huikeita vieraita. Niiden juttuja kun kuuntelin, huokailin vain, että vitsit, tossa on mun tulevaisuus. Pakko sanoa, ettei mikään ole yhtä inspiroivaa kuin intohimonsa parissa työskentelevät tyypit. Siinä on life goalia kerrakseen.

Inspiraation lisäksi näihin pariin päivään kuului kuitenkin myös jännäämistä. Torstaina viipotin aamukahdeksasta iltaysiin, ja koko ajan oli vähän sellainen olo, että pitäisi olla kartalla kaikesta mitä kampuksella tapahtuu. Ja sama toistui perjantaina, paitsi että hyydyin jo kasilta peiton alle leffan kanssa, ja ennen kymmentä olin jo umpiunessa. Paljon me ehdittiinkin tehdä, ja torstai-illan open stage event kruunasi kokemuksen. Siellä kuultiin ranskalais-italialaista spoken wordia, AC:n oma PiRo, malesialainen runo sekä paljon muuta. Meitsi oli siellä ihan tippa jos toinenkin linssissä, kun jälleen kerran sain muistutuksen siitä, miten mahdottoman lahjakasta porukkaa meillä täällä onkaan. Eniten kyynelehdin tulkinnalle Alicia Keysin We Are Here:stä, eli pakko läimäistä se nyt tähän. Oivoi.


Silloin kun en ollut tekemässä omia vastuuhommiani (joihin kuului mm. mikrofonien valmiiksi laittamista, siis häh, en mä ymmärrä teknologista mitään!), olin auttamassa malli-YK-debattien kanssa. Toisin sanoen, kun väittely hyytyi, täytyi väkisin keksiä jotain actionia. Ehdin olla niin syyrialainen terroristi kuin Transparency Internationalin viranomainenkin. Many sides of me.

Niin iloinen kun mä olenkin, ettei enää tarvitse jännäillä näitä konferenssijuttuja, niin kyllä mua vähän surettaakin. Tämä oli kuitenkin vähän sellainen projekti, jonka takia ehti valua stressihikikarpalo jos toinenkin, että nyt tuntuu vähän tyhjältä. Eikä yhtään helpota, että konferenssin yhteydessä meillä oli PeaCon puheenjohtajavaalit, ja minäkin luovutan roolini (Head of Action) ykkösvuotiselle. Eli tässä se sitten oli, mun PeaCo-ura. Vähän hupsun surullinen olo, koska oon ollut PeaCon perustamisessa ja käyntiin saamisessa mukana siitä sekunnista, kun mun israelilainen co-year valitteli oppilaskunnan tapaamisessa, ettei meille AC:ssa ole oikeaa foorumia poliittiselle keskustelulle. Ei auta itku, mutta pieni surku silti on. Näin se vain menee, ja pian alkaa taas uudet projektit!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti