21.3.2015

There were roses

Joinain päivinä ajan kulumisen huomaa tavallista paremmin. Tänään se tuntuu valuvan läpi sormien.

Torstaina ja perjantaina oli vuosittainen Sustainability Conference. Viimeinen konferenssini AC:ssa. Viimeinen Diploma Period. Tämän jälkeen AC-taipaleesta jäljellä on pari hassua viikkoa oppitunteja, tulevaisuuteni kannalta huipputärkeät loppukokeet sekä elämäni tähän asti haastavimmat jäähyväiset. Sen ajatteleminen saa sydämen hakkaamaan nopeammin ja paniikin nostamaan päätään jossain rintalastan alla.
Grillausta tyhjällä pellolla
Viimeksi tänään kritisoin ankaralla kädellä AC:ta. Me ollaan liian byrokraattisia ollaksemme tehokkaita, hallinto ei kuuntele meitä tarpeeksi, pyykinpesusta täytyy maksaa, oppilaat nuokkuvat vieraspuhujien pitämillä luennoilla, aamupalalla puuro on loppu, IB on anaalista, me ollaan loppujen lopuksi hurjan homogeeninen yhteisö väittääksemme edustavamme kaikkea sitä UWC-mainosjulisteista tuttua monipuolisuutta. Voisin jatkaa tätä listaa vielä aika kauan. En malta odottaa seuraavaa askelta, täältä pois pääsemistä.

Ja silti, heti tuon kirjoitettuani tahdon ottaa valitukseni takaisin, syödä sanani. Sillä siinä missä Atlantic College ei ollut se utopinen maailmaparantaja-Tylypahka, jossa joka päivä ratkaistaan joku maailman konflikti ja pelastetaan joku laji sukupuutolta, on se kuitenkin opettanut enemmän kuin osasin arvatakaan. Se on haastanut, ärsyttänyt, naurattanut, surettanut, rakastuttanut, vituttanut, suututtanut ja juuri siksi ollut paras paikka mulle tässä elämänvaiheessa. Kaikki viat painavat vaakakupissa mitättömän vähän verrattuna niihin hyviin hetkiin, kokemuksiin ja ystäviin verrattuna.

Auringonpimennys © Mich

Silti vaikka tiedän olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan, huomasin projektiviikon jälkeen olevani allapäin. Puhuin tänään ystävän kanssa siitä, miten olen tällä viikolla ollut ahdistunut ja stressaantunut, enkä oikein osannut sanoa miksi. Tämä kaveri katsoi silmiin ja sanoi, että Miina, et ole yksin, meitä kaikkia pelottaa kaiken loppuminen, jäähyväiset, valtava harppaus tulevaisuuteen. Ensi syksynä se tukiverkko, jota on luonut ja jonka varaan on luottanut viimeiset kaksi vuotta, katoaa alta ja muuttaa toiselle puolelle maailmaa. Itsekin muutan vieraaseen kaupunkiin ja joudun sopeutumaan brittiyhteiskuntaan ihan uudella tavalla. Siinä missä uusi alku ja yliopistoelämä kuulostaa valtavan houkuttelevalta, on se samalla myös pelottavaa.

Maddy (Kanada/Costa Rica/Englanti) ja meidän herkkä hetki © Bethan
Tämä pelko tuntuu kumpuavan erityisesti epävarmuudesta; pääni täyttyy kysymyksistä kun edes mietin ensi syksyä. Entä jos en saakaan tarpeeksi hyviä arvosanoja enkä pääse yliopistoon? Entä jos oikeustiede ei ollutkaan oikea valinta? Entä jos olen ainoa kansainvälinen opiskelija, jolla on kummallinen aksentti ja joka ei osaa käyttää hienoja sivistyssanoja? Entä jos Oxford onkin stereotypioidensa vanki ja kaikki kanssaopiskelijat katsovat nenänvarttaan pitkin tällaista opintolainalla opiskelevaa ei-konservatiivia? Epävarmuus tuntuu tukahduttavalta, koska haluan olla itsevarma ja kokea olevani tarpeeksi hyvä lähteäkseni opiskelemaan huippuyliopistoon. Ja samaan aikaan haluan, ettei epävarmuus ensi vuodesta pilaa viimeisiä kuukausia täällä AC:ssa.
International Women's Week © Maddy

Viimeisiä nimittäin viedään. Jo tammikuussa kirjoitin, että on vaikea olla ajattelematta loppua. Nyt parin kuukauden jälkeen se on mahdotonta. Joka päivä joku laskee viikkoja, päiviä tai oppikirjan sivuja ensimmäiseen kokeeseen tai viimeiseen viikonloppuun. Siinä missä se on stressaavaa ja surullista, muistuttaa se myös siitä, että jäljellä on rajallinen aika tehdä kaikkea sitä miksi tänne alun perin tultiin tekemään.

Juuri tästä syystä olen murehtimisen lisäksi panostanut myös AC-elämästä nauttimiseen. Eilen tanssin tyhjällä pellolla skandinaavien kanssa kirkkaan tähtitaivaan alla ja puhuin ruotsia enemmän kuin lukion ruotsin tunneilla yhteensä. Olen uhrannut yöuniani keskustellakseni Israelin yhteiskunnan rakenteesta, päivähorrostanut auringonpaisteessa amerikkalaisen ja norjalaisen kanssa, kyynelehtinyt irlantilaisen tulkinnalle otsikon kappaleesta, kuunnellut namibialaisen tarinoita telttaretkistä savannilla ja hurjistuneista norsuista, joita täytyy karata kiipeämällä puuhun. Olen yrittänyt olla armollinen itselleni ja kaikille muillekin; viimeiset 18 ja puoli vuotta asiat ovat aina järjestyneet. Ihan ne kaikkein vaikeimmatkin.


International Show Flag Ceremony

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti