6.10.2015

Alakulo


Luulin, että tämä hetki olisi ollut sopiva aloittaa blogi uudelleen. Näin itseni sieluni silmin istumassa sohvalla villasukat jalassa ja hörppimässä teetä samalla kun naputan konetta. Ajattelin, että tällä kertaa olen vahvempi ja reippaampi. Onhan tämä jo kolmas kerta kun lapsi lähtee talveksi ulkomaille. Ja tällä kertaa hän menee sivistyksen pariin, seudulle jossa kännykät ja netti toimivat.

Mutta ei, ei se ollut tälläkään kertaa helppoa. 
Erilaista kun aiemmilla kerroilla, mutta silti riipaisevan haikeaa.
Istun sohvalla, uhmakkaasti ilman villasukkia, kolpakko täynnä haaleaa vettä ja koetan naputtaa.
Minulla ei ole nyt yhtään sanaa kukille, sipuleille, rakkaista perunoista puhumattakaan.
Minulla on monta sanaa ikävälle.


Halusin antaa lapselleni juuret ja siivet.
Lapseni sai ainakin siivet.

Kanaemona mietin, miten siivet kantavat, miten ilmavirtaukset kohtelevat.


Olen onnellinen lapseni puolesta, se ei estä olemasta hitusen onneton ikävän vuoksi.
Alakulo, haikeus ja muuttavien lintujen huudot kirpeässä syysilmassa.
Tätä on syksy.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti