28.12.2016

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin



Kaksikymmentä vuotta myöhemmin ajan pyörä on taas pyörähtänyt uudelleen samaan kohtaan. Silloin viime vuosituhannella olin kuudentoista ja kaikki oli uutta ja outoa. Nyt tapahtumien alkaessa olin kolmenkymmenenkuuden ja maailma tuntui muuttuneen sen verran menneinä vuosikymmeninä, että kaikki tuntui taas hivenen oudolta.

Nyt kun esikoinen on ollut maailmalla jo monta vuotta ja olisi aikaa itselle sekä tilaisuus tehdä kaikkia niitä asioita, jotka lapsiperheissä usein siirtyvät hamaan tulevaisuuteen. Niin tässä vaiheessa aloitamme kaiken alusta. Hylkäämme aikuisarjen ja olemme valmiina sukeltamaan takaisin lapsiperheiden maailmaan.

Aivan kuten ensimmäiselläkin kerralla, niin myös tällä kerralla oli sattumalla osuutta asiaan. Sain kuulla, että mahdollisuuteni saada lapsia eivät olisi niin suuret kuin ne voisivat olla. Lääkärit puhuivat vakavissaan myös kohdunpoistosta yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona olotilani paranemiseen.

Meidän oli aika käydä se suuri keskustelu; halusimmeko lapsia? Olisihan tuo ollut pian edessä, jos olisimme halunneet lapsia, sillä jokainen vuosi tekee meistä aina vain ikääntyneempiä ja parhaat lapsentekovuodet ovat jo kaukana takana. Me päätimme antaa lapselle tilaisuuden.

Hakeuduimme lääkärien neuvosta Naistenklinikalle. Mitenkään yllätyksenä ei tullut, että mies todettiin täysin kunnossa olevaksi ja ongelma olin minä. Aukiolotutkimus ja kaksi kuukautta nappeja, joilla oli vain kroppaa sekoittava vaikutus ja olimme valmiita käymään uuden keskustelun aiheesta.



Rehellisesti sanottuna en halunnut, jaksanut ja kyennyt ajattelemaan niitä ihan oikeita lapsettomuushoitoja. En tiennyt olisiko minusta siihen, mahdollisiin jatkuviin pettymyksiin, turhaan heränneeseen toivoon ja sen lakastumiseen.

Keskustelu pelotti minua. Hankkiako lapsi vai ei, siinä on painavia syitä myös siihen, että miettii jatkaako eri teitä. En halunnut päätöksen kumppanini lapsista tai lapsettomuudesta olevan vain minun päätökseni. Helppohan se yhden lapsen äitinä on todeta, ettei nyt välttämättä halua lisää lapsia. Tilanne on aivan toinen sillä toisella, jolla ei ole vielä yhtään lasta.

Päätimme antaa asian olla. Toki puhuimme, että palaisimme asiaan joskus yhdeksän kuukauden kuluttua ja miettisimme asiaa uudelleen. Tämä vain siksi, että molemmat saisivat rauhassa miettiä asiaa. Tietenkin aina oli olemassa riski, ettei tuolloin olisi enää kohtua, jolla kantaa lapsi.



Teimme näiden keskustelujen jälkeen erinäisiä muita, suuria, elämäämme liittyviä päätöksiä. Kaikki päätökset lähtivät siitä ajatuksesta että me olisimme kaksin. Ja sitten teimme pienempiä, mutta merkityksellisiä päätöksiä, päätimme esimerkiksi alkaa säännöllisesti viettämään aikaamme muiden lasten kanssa ja jakaa heidän kanssaan elämämme mukavia hetkiä.

Me olimme siis uuden kynnyksellä, meillä oli kokonaiskuva tulevaisuudestamme ja kaikki suunnitelmat sitä varten. Päätimme laskea elintasoamme, alkaa matkailla enemmän, panostaa yhdessäoloon ja hauskoihin asioihin. Vietimme liikkuvaista elämää. Matkasimme pääsiäisenä Italiaan, seuraavana vuonna olisi vuorossa Marokko ja sen jälkeen...




Rehellisesti sanottuna en tiedä olisimmeko koskaan lähteneet lapsettomuushoitoihin. Vakavasti vaikutti siltä, ettei lapsettomuus olisi ollut meille syy erota. Keksimme paljon mielekästä tekemistä ja suunnitelmamme olivat ylitse pursuavat. Olimme onnellisia. Elämä oli antanut meille paljon.

Ja sitten kaikki muuttui. Ei tullut sitä valtaisaa tietoisuutta asiasta, kuten ensimmäisellä kerralla. Tällä kertaa tein kotona testin. Kaksi punaista viivaa sen kertoi minulle. Minä puolestani kerroin sen miehelle Pasilassa, parkkeeratussa autossa, samalla kun söin sormin kebabia. Se ei ollut kummoinenkaan kertominen, itseasiassa kerroin asian äärimmäisen kehnosti. Tyttärelleni osasin ilmaista itseni hitusen järjellisemmin.

Siitä se sitten lähti, odotus. Pääsimme varhaisultraan Naistenklinikalle ja saimme vahvistuksen sille, että kohdussani asui joku. Ja sitten vähitellen aloimme kertomaan muillekin. Ihmisten reaktiot olivat mielenkiintoisia. Yksi oli vakuuttunut, että olimme hankkimassa koiran, vaikka miten koetimme selventää että kyseessä oli ihan ihmisvauva. Toinen kysyi halusimmeko tämän lapsen oikeasti, kolmannelle piti useamman ihmisen vääntää rautalangasta että Satu saa vauvan. Ja ne kertomiset, ne olivat lähes kaikki onnettomia. Tytön kummisedälle ilmoitin olevani taas raskaana, pienen tauon jälkeen lisäsin, että taas ja taas, olihan siitä edellisestä jo sen kaksikymmentä vuotta, mutta kuitenkin.



Kun läheisille oli kerrottu olisi ollut aika ilmoittaa asiasta suureen ääneen muillekin. Mutta, sitten tuli se mutta. Oli olemassa mahdollisuus, ettei tämä lapsi pysyisi mukana niin pitkälle, että se voisi syntyä. Tämä lapsi saattaisi haipua hitaasti ja huomaamatta pois.

Päätimme olla hiljaa. Piilottaa onnen vakan alle. Ajattelimme, että joitakin asioita olisi helpompi surra vain läheisten kanssa.

Kuukaudet kuluivat ja lapsi pysyi matkassa mukana. Pian, jos onnea on, saamme hänet rikastuttamaan elämäämme ja antamaan touhuillemme uuden suunnan.

16 kommenttia:

  1. Löysin vasta blogisi ja luin tämän postauksen. Todella ihanasti kirjoitettu tärkeästä ja henkilökohtaisesta asiasta!<3 Paljon onnea!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Meri <3
      Mietin, menikö liian henkilökohtaiseksi, mutta ajattelin silti kertoa koko tarinan.

      Poista
  2. Voi että, tippa linssissä luin. Todella kauniisti kirjoitettu!

    Me yritimme kolme vuotta alulle tuota meidän nyt 10-kuista muksua. Mitään hoidettavaa vikaa ei löytynyt kummastakaan. Kaksi punaista viivaa ilmestyi tikkuun siinä vaiheessa, kun päätimme, ettei pää enää kestä jatkuvia pettymyksiä, ja lakkasimme yrittämästä. Niin se vaan on elämä merkillistä välillä :)

    Onnea, onnea ja vielä kerran onnea teille <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanni Charlotta <3
      Ihana kuulla, että teilläkin tärppäsi :)

      Poista
  3. Aivan ihana postaus, kiitos kun jaoit tämän kanssamme. Lämpimät onnittelut!

    VastaaPoista
  4. Hirmuisesti onnea ja lämpöä teille! <3

    VastaaPoista
  5. Voi miten kauniisti kirjoitettu postaus ja herkästä aiheesta. Oikein paljon onnea!

    VastaaPoista
  6. Aivan ihana postaus. Oikein paljon onnea teidän kasvavalle perheelle!

    VastaaPoista