19.8.2012

Kasvattamisesta

 Aikuiseksi kasvaminen on työlästä. Tai ehkä en tarkoita aikuiseksi kasvamista, ehkä tarkoitan mukavaksi, reiluksi ja oikeudenmukaiseksi kasvamista tai siihen kasvattamista. Tällä kertaa en aprikoi näitä asioita Miinan suhteen vaan itseni.

Kun olo on kurja ja mieliala ankea, niin mikä ihme siinä on, että se pitää jakaa muillekin, sille tärkeimmällekin. On pakko hivenen jurpsuttaa, sanoa jyrkemmin kuin olisi tarve, ehkä pyöräytellä silmiään ajatuksissaan. Miksi tuntuu olevan niin ylivoimaisen vaikeaa koettaa päästä sen oman olonsa yli ja kohdella toista tavalla, jonka tämän käytös ansaitsisi.

 Miksi sisälläni asuu se draamakuningatar, natkuttava ämmä ja monet muut haasteelliset persoonat, miksen vain voisi koettaa olla mukava ja lempeä?

Onneksi minulla on kasvattajana ymmärtäväinen lapsi, joka piti jämäkän, mutta lempeän puhuttelun.



Liian helposti meinaan sanoa Miinalle toisin kuin muille, sillä hänhän on lapsi ja minä aikuinen. Aikuisena minulla on mukamas auktoriteetti ja viisaus ja lapsena hänellä on vain mahdollisuus olla vastaanottavana osapuolena oikuttelulleni (toivottavasti se ei ihan noin mene oikeasti).

Lähimpiä ja lapsia kohtaan käyttäydytään usein eri tavalla kuin vierasta, arvostettua aikuista kohtaan. Emme me tiuskaisisi ihan yhtä huolettomasti, puhuisi päälle, jättäisi huomioimatta mikäli kyseessä olisi tärkeä aikuinen. Taidamme ottaa läheisemme liian itsestään selvinä, liian varmoina emmekä pelkää loukata tai sivuuttaa heitä samaan tapaan kuin vieraita.

Lasta pitää liian itsestään selvänä, rakkautta ja kiintymystä palkkiona siitä että tuli joskus saatettua lapsi alulle, kannettua sitä alle vuosi, puserrettua se maailmaan ja sen jälkeen aiheutettu hänelle paljon turhaumia. Sitä sanoo itselleen, että toki meidän välimme ovat hyvät, toki lapseni pitää minusta, totta kai hän haluaa hengata vanhan äitinsä kanssa silloinkin kun muut nuoret viettävät villejä nuoruusvuosiaan.

Minulla on vain hivenen aikaa oppia uusi lähestymistapa ja ottaa opittu käyttöön sillä aika kuluu sukkelaan. Lapsen ystävät muuttavat jo omilleen, elävät omaa elämäänsä, erillään vanhemmistaan ja pian on lapseni vuoro. Kun lapseni lähtee kotoaan, niin hän ehkä mieluummin pitäisi yhteyttä mukavaan äitiin, kuin siihen silmien muljauttelijaan.

Pidän tiiviisti yhteyttä vanhempiini ja koen siksi olevani poikkeus tuttavapiirissäni. Toki tuttavani pitävät vanhemmistaan, heillä on ihan mukavat vanhemmat, joille kyllä soitellaan kerran - pari kuussa ja nähdään kun kiireiseen aikatauluun sopii, siis ellei lapsenvahdille ole tarvetta. Mutta minä haluan jotain muuta, jotain enemmän. En halua, että haalenen tärkeästä henkilöstä aivan taka-alalle, haluan välillä olla tiiviisti mukana, kuulla mitä lapseni elämään kuuluu, mitä kaikkea hänelle on tapahtunut ihan tavallisessa arjessa.

Mikäli aion olla mukana lapseni elämässä tämän aikuistuttua, on minun tarkastettava käyttäytymistäni ja toimintatapojani sellaisiksi, että voimme kohdata toisemme tasa-arvoisina.



Minun ei varmaankaan kannata nyt koettaa saada ajatustani selkeämmäksi, sillä se tahtoo nyt mennä aina vain enemmän myttyyn. Kaivan jostain lisää särkylääkettä kipuun, joka pelottavasti muutti korvaan ja koetan nukkua kuumeen pois. Aamulla koetan olla mukavampi ihminen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti