30.6.2018

Pride 2018

Etkö pelkää, että saat potkut, jos joku näkee? Mitä jos työkaverisi saavat tietää? Etkö pelkää leimaantuvasi? Miksi viet sinne lapsesikin? Miksi oikein teet tämmöistä? Eihän se periaatteessa ole sinun asiasi.

Tarina alkaa viime vuosituhannelta. Olin teini ja uskoin ihmisoikeuksiin. Minulla ei ollut yhtään ystävää jonka kanssa mennä. Menin yksin. Seuranneina vuosina oli ystäviä ja lopulta siellä oli mukana silloin tarhaikäinen tyttäreni Miina.

Vuosituhannen alussa kulkue oli erilainen. Yhtenä vuonna huusimme "Homo, homo homo! On kivaa olla homo!" Samassa kulkueessa huusimme muitakin vähän noloja sanoja, kuten lesbo, bi. Äänemme kohosivat kertomaan moninaisesta rakkaudesta.  Sinä vuonna kerroin Miinalle, että vaikka onkin kivaa olla homo, niin tarhakavereita ei pidä kutsua homoiksi.

Ajan myötä asiat alkoivat muuttua, kulkue ja siihen osallistuminen ei ollut enää niin paheksuttavaa. Kulkueesta oli tullut tavallaan ihan ok, tavallaan ihan trendikäs ja hyväksyttävä. Helsingistä oli tullut muutenkin homomyönteisempi paikka.

Päivä, jolloin jäin maalaamaan

Sitten koitti se kerta, kun olin sopinut kavereiden kanssa maalausurakan kulkueen kanssa samalle päivälle. Jätimme kulkueen väliin. Meitähän ei tarvittaisi. Kulkue oli karnevalisoitunut ja iloinen. Siellä oli paljon väkeä. Mitä me siellä enää.

Sinä päivänä kulkueeseen tehtiin kaasuisku. Ystävättäreni rattaissa istunut lapsi sai kaasua silmilleen ja tapahtumasta jäi hänelle pitkäksi aikaa paha muisto.

Niin me palasimme kulkueeseen. Me marssimme muiden joukossa.

Sitten koitti se kerta jolloin kulkueeseen taas iskettiin.

Olimme osallisia.

Jatkamme edelleen marssimista.

Olemme puhuneet Kajn kanssa asiasta. Menen kulkueeseen pikkuisen kanssa. Tämä on jo hänen toinen kulkueensa. Tiedostamme riskit. Osa minusta sanoo, että pienikin riski on liikaa. Osa minusta sanoo, ettei maailma muutu, ellei sitä muuteta.

Lähden kulkueeseen ystävän kanssa, johon tutustuin kuusisitoistakesäisenä. Me tutustuimme aikana, jolloin homoseksuaalisuuteen ja Prideen suhtauduttiin aivan eri tavalla.

Tänä vuonna havahduin siihen, että vaikka nyt aikuinen tyttäreni kasvoi homorummutuksen keskellä, ei hän muista ja edes tiedä, millaista elämä oli vielä hetki sitten. Hän eli sateenkaaren laidalla, hänelle asiat olivat normaaleita, tavallisia. Hänen kuplansa säkenöi kaikissa väreissä. Me emme tulleet kertoneeksi hänelle millaisessa maailmassa silloin oikeasti elimme.

Minun piti kirjoittaa vahvasti, henkilökohtaisesti.

Sormeni lepäsivät näppäimistöllä. Sanoja ei tullut. Muistot tulvivat mieleen. Hymyilin silmäkulma kosteana.

Tänään on kuukalenterin mukainen kitkentäpäivä. Tänään olisi vielä remonttia jäljellä enemmän kuin runsaasti. Silti tänään on taas oikea hetki marssia ihmisoikeuksien ja rakkauden puolesta.

Teemaan sopivaa musiikkia.
Ja ajatuksia aiemmin samasta aiheesta.

1 kommentti:

  1. Maailma muuttuu vähitellen. Helsingin Sanomien kannessakin oli sateenkaari:)

    VastaaPoista