13.10.2018

Äitiyden raskaita vastuita

Olen ollut äiti pari vuosikymmentä.  Asia jota äitiydessä kammoan, olen aina kammonnut, on taas ajankohtainen.



Äitinä tehtäväni, vastuuni, on olla se, joka toimittaa huonot uutiset. Ne uutiset joita kukaan ei haluaisi kertoa, joita ei haluta edes ajatella. Tehtävänäni on tuijottaa totuutta silmiin ja pukea sanoiksi vallitseva tilanne.

Tartuin puhelimeen. Koetin pitää ääneni vakaana ja määrätietoisena. Halusin vakuuttaa, mutta olla samalla mahdollisimman lempeä. Ilmoitin, että nyt olisi sopiva hetki varata lento kotiin. Nyt olisi hyvä hetki tulla. Ihan vain, koska hetkiä ei ole määrättömästi. Ainakaan niistä ei enää voi olla varma. Ja vaikka hetkiä olisi vielä pitkäänkin, niin olisivatko ne enää näin hyviä hetkiä?

En pidä siitä, että joudun kertomaan tämän kaltaisia uutisia. Mutta en missään tapauksessa antaisi kenenkään muun toimia puolestani. Me voimme tyttären kanssa todeta sanan puolikkaan ja muistaa. Vanha kipu kerää vain uusia mausteita, uusia ulottuvuuksia. Vaikka kipumme on henkilökohtainen on se myös jaettu, yhdessä eletty.

Niin, tyttäreni tulee kotiin käymään. Olisin onnesta pakahtumaisillani, ellen olisi näin pohjattoman surullinen.

Mitään en näin kammoa.  Jos saamme elää pitkään saan kertoa vastaavia uutisia vielä lukuisia kertoja. Ajatus saa vatsani kiertymään pieneksi sykkyräksi. Tunnen surun nousevan vahvana. Tähän ei onneksi totu koskaan.

En osaa lohduttaa esikoista. Sanat eivät muuta tunteiden voimaa. Rakkauden hinta on nimensä veroinen.


Olin apea. Kaivoin koneelta kuvia joissa oli aurinko, joissa ei ollut yhtään viitteitä näistä asioista. Loin niistä tämän 20 sekunnin videon kesäisestä Helsingistä ja siitä, kuinka vierailimme taaperon kanssa Seurasaaren vieressä sijaitsevassa Pukkisaaressa rautakautisessa kylässä. 


5 kommenttia: